Ruusun nimi on Umberto Econ ensimmäinen – ja menestynein – romaani vuodelta 1980. Munkkidekkari sijoittuu kuvitteelliseen italialaiseen luostariin vuonna 1327, jossa alkaa yllättäen kuolla uskonveljiä erikoisissa olosuhteissa. Kertoja, noviisi Adso Melkin saapuu parahiksi luostariin isäntänsä William Baskervillen kanssa, ja he alkavat tutkia murhamysteeriä. Teos sekoittelee sopivassa suhteessa faktaa ja fiktiota, ja tuloksena alkuhämmennyksen jälkeen maistuvaksi osoittautuva soppa.
Ruusun nimi kuuluu genreen, josta pidän. Historiallisten tapahtumien yhdistäminen kiintoisaan fiktiiviseen juoneen on resepti, jota on ansiokkaasti soveltanut mm. suosikkini Arturo Perez-Reverte teoksissaan Rummunkalvo ja Merikartta, sekä virolainen Indrek Hargla Apteekkari Melchior -sarjassaan. En myöskään voi olla mainitsematta tässä yhteydessä loistavaa Valekeisaria ja kaupallisesti menestynyttä Dan Brownia. Umberto Ecoa on kehuttu hänen akateemisen taustansa vuoksi, mutta onko semiotiikan professuurista lisäarvoa kaunokirjallisuuden puolella verrattuna kahteen toimittajaan, oikeusoppineeseen ja muusikkoon?
Umberto Econ tausta ja tutkimustyön kohteet näkyvät kirjassa. Mielenkiinnon kohteet vaihtelivat uran aikana, ja Tuomas Akvinolaisen estetiikan ongelmista vuonna 1954 väitellyt filosofian tohtori kiinnostui ensin skolastiikasta (joka pyrki keskiajalla yhdistämään antiikin filosofian Raamatun oppeihin), ja sitten nykytaiteesta ja populaarikulttuurista, kunnes keskittyi 60-luvun lopulta alkaen semiotiikkaan. Tarina kertoo, että miehellä oli 50 000 teoksen kirjasto, jolle täytyy väitteen pitäessä paikkansa nostaa hattua. Kotimaassaan Umberto Eco oli jonkin sortin julkkis jo ennen kaunokirjailijan uraa.
Ruusun aika on tuntuukin alkuun sillisalaatilta, johon on mätetty kaikki mahdollinen tutkijanuralla vastaan tullut tauhka. Ensimmäiset 100-150 sivua mietin aika ajoin, että jaksaako tätä tutkia pidemmälle. Tyyli on raskas, ja akateemista höpinää on aivan liikaa. Monet kirjan keskustelut eivät ole fiksua keskustelua vaan aivotonta jankkaamista.
Akateemikkokirjailija 0 – Maallikkokirjailijat 1
Löydän kuitenkin kirjasta vivahteita joista pidän. En voi olla kuvittelematta tapahtumia Sacra di San Micheleen Torinon kupeessa, jonka jylhät maisemat palautuvat mieleen tuoden mukavaa lisäfiilistä. Onneksi tällä kertaa matkakuume ei nouse, koska olen jo käynyt kohteessa.
Fransiskaanimunkki ja entinen inkvisiittori Baskerville on ilmiselvää esikuvaansa fiksumpi, sillä hänen päättelyissään on ensimmäistä onnenkantamoista lukuunottamatta jotain tolkkua. Baskerville osaa soveltaa varhaista versiota tieteellisestä metodista (mikä lämmittää mieltä), sillä onhan hän Englannista, ja tuntee siksi munkkiveljiensä Vilhelm Occamilaisen (se partaveitsimies) ja Roger Baconin (metodin isä) opit. Pidän teoksen tavasta nostaa ajattelu ja logiikka (siis tiede) yli dogmien.
Akateemikkokirjailija 1 – Maallikkokirjailijat 1
Luostarissa käydään myös neuvottelua Paavin ja Fransiskaanien edustajien välillä siitä, olivatko Jeesus ja apostolit köyhiä vaiko eivät. Uskonto on – tietenkin – tässä sivuroolissa, koska kaiken keskiössä on Paavin valta, jolle ei olisi perusteita mikäli kirkon kuuluisi luopua omaisuudestaan. Kerettiläisyyskeskustelu on valitettavasti todella puuduttavaa, sitä taustoitetaan liikaa, ja koko kirja on vaarassa kaatua aiheen liian perinpohjaiseen käsittelyyn. Ellen olisi kuunnellut vast’ikään erinomaista The History of Byzantium -podcastia, joka kuvaa nimensä mukaan roomalaisten vaiheet Konstantinopoliin siirtymisen jälkeen, ja siellä jopa hienoisesti innostunut skismojen hulluudesta, en todennäköisesti olisi jaksanut tämän koitoksen läpi. Voi teitä typeryksiä – kannattaa kinata pikkuasioista kun saraseenia puskee idästä!
Akateemikkokirjailija 1 – Maallikkokirjailijat 2
Eco on lähellä sortua omaan näppäryyteensä ladatessaan esikoiskirjaansa liikaa tavaraa – rangaistuspotkun arvoisesti. Vähempi olisi parempi, mutta onneksi meno edes hieman korjaantuu kirjan puolivälin jälkeen – joko totun tyyliin tai kirjailija kehittyy työnsä edetessä.
Akateemikkokirjailija 1 – Maallikkokirjailijat 3
Huippuhetkiä on vaikeaa nostaa esiin juonta pilaamatta, mutta jokainen varmaan arvaa jo takakannen perusteella luostarissa tapahtuvan murhien lisäksi muitakin synnintekoja. Umberto Eco esittää munkit mukavan inhimillisinä: luostarissa pinnataan rukoushetkistä, nukutaan jumalanpalveluksessa, puhutaan kesken ruokailun, poistutaan kammiosta hiljaisuuden aikana, varastetaan ruokaa, juomaa ja yrttejä, himoitaan valtaa, haudotaan kostoa, rikotaan siveyslupausta naisten kanssa, vietellään uskonveljiä sodomiaan, harrastetaan prostituutiota ja paritusta, laiskotellaan, juorutaan, kadehditaan, valehdellaan, manipuloidaan, rienataan, panetellaan, solvataan, halveksitaan, sorretaan, pilkataan, häpäistään, kiristetään, ylpeillään, petetään, vihataan, kiroillaan, petkutetaan, kiusataan, sabotoidaan, juopotellaan, ahnehditaan, lahjotaan, hurskastellaan, korotetaan itseä muiden yläpuolelle, annetaan vääriä todistuksia lähimmäisestä, viljellään kerettiläisiä ajatuksia ja pilkataan Jumalaa. Aluksi pidin Econ pitkiä listoja syntinä, mutta myöhemmin löysin niistä yllätyksekseni hyveellisyyttä ja jopa hymyilin niistä viimeisille.
Akateemikkokirjailija 2 – Maallikkokirjailijat 3
Pidin myös inkvisition toiminnan kuvauksesta. Eco ei piilottele suhtautumistaan inkvisiittoreihin, vaan esittää heidät tarinan pahiksina, joita ei kiinnosta totuus, vaan etukäteen päätetyn syyllisen tuomitseminen. Syytetyn sanomiset ymmärretään tahallaan väärin, ja muotoillaan uudelleen haluttuun kerettiläismuottiin, joten oikeuden kanssa tällä ei ole mitään tekemistä. Inkvisition mukanaolo oli mukava bonus, koska luin juuri aiemmin samasta aiheesta 1500-luvun Espanjassa jo kehumani Arturo Perez-Reverten maittavassa tarinassa Kapteeni Alatriste ja Vääräuskoisten veri.
Mieleen painuneista hetkistä ei voi olla mainitsematta kuvausta munkkiparan lankeamisesta naisen pauloihin. Kuvaus on herkullinen, ja perustuu joko omiin hienoihin hetkiin lihan himon kohdatessa täyttymyksen, tai sitten vain kertoo mielikuvituksen vilkkaudesta. Jotenkin kallistun ensimmäiseen selitykseen iloiten Umberton puolesta.
Akateemikkokirjailija 3 – Maallikkokirjailijat 3
Mieleen jäi myös haureuteen hairahtaneen munkin löytämä ohje, jolla parantaa rakkauden taudista kärsivä sydän: yhdy orjattariin! Niinhän se varmasti meni – keskiajan avioliitot olivat useimmiten järjestettyjä, eikä edes mies voinut seurata sydäntään, ja jostain piti etsiä unohdusta. Olisi mielenkiintoista tietää millainen persoona Umberto Eco oikein oli; viljelikö hän aina tavallaan tilanteeseen sopimattomia juttuja muutenkin, vai lähtikö akateemikolla mopo keulimaan kun sai kirjoittaa fiktion varjolla ihan mitä haluaa?
Myös saarna Antikristuksen tulemisesta on mainio. Jos nautit John Galtin monologista, niin tässä on jotain samaa, vaikka tämä puhe täyttää sadan sivun sijaan alle kymmenen. Pidän näistä kirjallisuuden sooloista, joissa rokkikukkojen tapaan laitetaan kaikki peliin, revitellään ja esitellään teknistä taituruutta.
Akateemikkokirjailija 4 – Maallikkokirjailijat 3
Eco heittelee lukijalle kasapäin täkyjä, jotka napatessaan voi tuntea itsensä hetken aikaa sivistyneeksi – kunnes kirjailija taas irstailee semantiikan sivistyssanoillaan ja pakottaa selvittämään mistä on kyse. Täkyjen taso vaihtelee: William Baskervillen Sherlock Holmes -viittauksen tunnistanee jokainen, ja osa hoksaa myös Adlon kuulostavan Watsonilta kun jätetään ensimmäinen ja viimeinen kirjain pois. Bongasin myös sokean munkin Jorge Burgoslaisen viittaavan lukujonossa odottavaan argentiinalaiskirjailijaan Jorge Luis Borgesiin, sekä hymähdin viittauksesta Bolognan Umbertoon eli kirjailijaan itseensä. Eco viljelee liki joka aukeamalla latinankielisiä sanoja, joiden kanssa menee välillä hermo kun ei vaan jaksa sivuuttaa joka sanaa jota ei suorilta ymmärrä. Pidemmät lainaukset, joista iso osa on keksittyjä, on sentään suomennettu.
Akateemikkokirjailija 4 – Maallikkokirjailijat 4
Lopputulemana on tasapeli varsinaisella peliajalla. Ruusun nimi on raskaudestaan, toistostaan ja liiallisesta akateemisuuden alleviivailusta huolimatta ihan kelpo kirja, vaikka kuudesta sadasta sivusta voisi huoletta karsia kolmanneksen tarinan kärsimättä. Pidin sekopäisestä, yli semiologian syövereiden kantaneesta juonesta, vaikka se lopulta sortuikin yliampuvuuteen ja muutamiin mielestäni päälleliimattuihin risteyskohtiin, jossa päähenkilöt tekevät tyhmiä juonenkulun mahdollistamiseksi. Aion lukea Umberto Ecolta jonkun toisenkin kirjan varmistaakseni pidänkö hänen tyylistään, ja muistelisin Focaultin Heilurin jo löytyvän varaston puolelta.
Suosittelen kirjaa varauksin. Alku on raskas, tauhkaa on likaa, mutta ainakin minä riemastuin muutamista kohokohdista niin, että kokonaisuus kääntyy ihan reilusti plussan puolelle. Historiallisista dekkareista pitävän kannattaa ainakin antaa tälle mahdollisuus.
Arvosana: 3+/5
