Saatanalliset Säkeet on intialalaissyntyisen Sir Salman Rushdien neljäs ja varmasti tunnetuin teos. Rushdie oli menestynyt kirjailija jo ensimmäisten kirjojensa jälkeen, mutta neljännen kirjan aiheuttama reaktio takasi maailmanmaineen. Kirjaa on kehuttu, mutta onko eepos minun makuuni? Eikun lukemaan!
Tarina on kummallinen. Terroristit räjäyttävät lentokoneen englannin kanaalin yllä, mutta kaksi matkustajaa, intialaissyntyiset filmitähti Gibreel Farishta ja näyttelijä Saladin Chamcha, selviävät hengissä räpyteltyään käsillään kuin linnut. Eivät he täysin vahingoittumattomia ole, sillä Gibreelin pään ympärille ilmestyy sädekehä, ja Saladin muuttuu piruksi pukinsarvineen ja -sorkkineen kaikkineen.
Pääjuonen lisäksi seurataan kolmea sivujuonta. Niistä kenties mielenkiintoisin seuraa profeetta Mahoundin elämää ja on selvää, että hänen perustamansa uskonto on Islam. Toinen sivujuoni kertoo maanpaossa elävästä uskonnollisesta johtajasta, ja kolmas arkkienkelin ilmestyksiä kuulevasta maalaistytöstä, joka johtaa koko kylänsä pyhiinvaellukselle Mekkaan.
Mahoundin sivujuonne antaa nimensä kirjalle. Saatanalliset säkeet on orientalisti William Muirin antama nimi Muhammedin muistivirheelle hänen lausuessaan Tähden Suuraa. Tarinan mukaan hän lausui, että Jumala kuulee kolmelle Mekan jumalattarelle (al-Lat, al-Uzza ja Manat) suunnatut esirukoukset, mutta myöhemmin enkeli Gabriel moitti Muhammedia ja selvisi, että tapahtuma on Saatanan työtä.
Kirja on epätasainen kokonaisuus. Kaikki luvut eivät vaan jaksa pitää otteessaan, varsinkin kun hahmoja on tolkuton määrä. Nimien ollessa pääosin intialaisia on minun mahdotonta muistaa niitä, jolloin hahmojen erottaminen on välillä työlästä ja siksi tarinan seuraaminen hankalaa. Kaipaisin nimilistaa, josta luntata.
Juoni rönsyilee reippaasti, mikä on sekä kirjan heikkous että vahvuus. Jotkut sivujuonteet ovat mestarillisia, toiset vain sekoittavat lukijaa tarpeettomasti. En löydä koko romaanin kattavaa punaista lankaa, mutten sellaista osaa kaivatakaan, koska Rushdien teksti on mahtavaa.
Päähenkilöt latelevat kuin liukuhihnalta elämänviisauksia. ”Maailma on paikka, jonka todistamme oikeaksi kuolemalla siinä.” En tiedä onko näissä mitään järkeä, ja ovatko jotkut esimerkiksi intialaisia sanontoja. ”Sisäistä vammaa ei voi arvioida aukon perusteella.” Erikoista, mutta viihdyttävää.
Kirjasta jää mieleen monia kohtauksia, ja se onnistuu jopa herättämään tunteita väkivallallaan. Etenkin imaami, joka käskee kivittämään aviottoman lapsen inhottaa. Syöpään sairastuneen naisen halu lähteä pyhiinvaellusmatkalle sairaalan sijaan ja sen herättämä epätoivo mielessä ovat kumpikin hyvin kuvattuja. Profetiat, jotka ilmestyvät nykyhittien muodossa, ovat sekopäisiä. Bordelliin piiloutuva runoilija on hulvaton!
Kirjaa ei ole hehkutettu turhaan. Kieli on upeaa, vaikka juonta onkin työläs seurata. Ongelma lienee minussa, joten jos vaikka venäläisklassikoiden hahmojen nimet eivät tuota ongelmia, niin tuskin tämäkään. Tätä voi suositella ainakin maagisen realismin ystäville, eli jos Gabriel Garcia Marquez kuului suosikkeihin, niin pistäpä lukien.
Kirjasta saa enemmän irti jos abrahamilaiset uskonnot ovat tuttuja. Kylkeen voisi suositella vaikkapa Islamin historiaa tutkivaa teosta In the Shadow of the Sword.
Fatwa
Kirjan ulkopuoliset asiat nousevat valitettavasti jälleen itse kirjaa suuremmaksi. Vaikka Rushdie kirjassaan selkeästi kritisoi maahanmuuttajien kohtelua (maahanmuuttoviranomaiset mm. pahoinpitelevät Saladinin ja pakottavat hänen syömään ulostettaan) – ja maahanmuuttajat Briteissä ovat nimenomaan muslimeja entisen brittiläisen Intian alueelta – niin kirjan varsinainen viesti menee ohi huomion keskittyessä profeetan pilkkaamiseen. Fatwa pamahtaa, vaikka Rushdie on muslimien puolella.
Muslimit siis pitävät romaania jumalanpilkkana. Saatanalliset säkeet on edelleen kielletty ainakin Pakistanissa, Saudi-Arabiassa, Egyptissä, Somaliassa, Sudanissa, Malesiassa, Qatarissa, Indonesiassa, Etelä-Afrikassa, Intiassa ja Bangladeshissa. Myös Britanniassa muslimit yrittivät kieltää kirjaa jumalanpilkkalakien perusteella, mutta tuloksetta. Iranin hengellinen johtaja Ajatollah Khomeini julisti puoli vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen helmikuussa 1989 fatwan, jonka perusteella Rushdie määrättiin kuolemaan profeetan pilkkaamisesta. Ulkoministeri Pertti Paasio esitti tästä Iranin suurlähettiläälle virallisen vastalauseen.
Fatwan jälkeen meno yltyy. 15000-2000 muslimia kerääntyy Lontoon Parlamenttitalon aukiolle ja polttaa Salman Rushdien näköisen nuken (71 pidätetään, 5 palomiestä loukkaantuu). Islamabadissa 10000 protestoijaa tuhoaa American Expressiin toimiston (kuusi kuolee). Neljässä kirjakaupassa räjähtää pommi (ei uhreja). Teoksen italiaksi ja japaniksi kääntäneitä puukotetaan (Ettore Capriolo jää henkiin; Hitoshi Igarashi kuolee). Norjalaista kirjakustantajaa ammutaan kolme kertaa Oslossa (jäi henkiin).
Rushdie pysyy sananvapauden puolustajana roolien vaihtuessa. Pakistanissa tehdään elokuva, jossa Rushdie esitetään hirviönä; leffa kiellettiin briteissä, mutta Rushdie itse vaati esityskiellon purkamista. Elokuva floppaa, ja Rushdie toteaa Suomen Kuvalehdessä 6/1993 seuraavasti ”…sananvapaus toimii: ihmiset pystyvät päättämään ihan itse.”
Vuonna 2022 kostajat pääsevät lopulta Rushdien kimppuun. Hän menettää puukotuksessa silmän sekä saa hermovaurion käteensä. Rushdie kirjoittaa Saatanallisissa säkeissä ”Alusta asti ihmiset käyttivät Jumalaa oikeuttaakseen oikeuttamattoman.”
