Rooman historia on aina kiehtonut ihmisiä. Liki jokainen tuntee keisari Neron, jonka kerrotaan polttaneen pääkaupunkinsa ja vainonneen kristittyjä. Harva on kuullut vale-Neroista, joita keisarin surmaamisen jälkeen löytyi eri puolilla valtakuntaa ainakin kolme. Lion Feuchtwanger yhdistää faktaa ja fiktiota kertoessaan yhden huijarin, savenvalaja Terentiuksen tarinan kirjassa Valekeisari.
Kirjan tapahtumat sijoittuvat Rooman valtakunnan vauraimpaan osaan, itään. Imperiumi valvoo etujaan Syyrian Antiokiasta, ja arkkivihollisen Parthian (Persia) välissä sinnittelee vielä kaksi ainakin paperilla itsenäistä kuningaskuntaa, Eufratin varren puskurivaltiot Edessa ja Commagene. Parthian sisäinen perimyssota tuo mukanaan lisää muuttujia ja aika on otollinen heille, jotka hamuavat lisää valtaa.
Vanhat koulukaverit, Neron mukana asemastaan syrjäytetty, mutta edelleen varakas entinen senaattori Varro, sekä maaherraksi nimitetty Cejonus törmäävät toisiinsa pitkän ajan jälkeen eivätkä voi vieläkään sietää toisiaan. Asiat johtavat toiseen, ja Varro alkaa ajaa juonta inhokkinsa syrjäyttämiseksi. Neroa ulkoisesti muistuttava Terentius Maximus tempautuu mukaan, mutta idea pitäisi vielä myydä Edessan ja Commagenen kuninkaille. Juonia punovat myös Terentiuksen orja Knops, sekä puskurivaltioiden roomalaisvaruskuntien komentajat Fronto ja Trebonius.
Lion Feuchtwanger keittää aineksista erittäin maukkaan sopan. Hän maalaa uskottavan ajankuvan, ja aiheeseen enemmänkin perehtynyt lukija ei voi kuin nyökkäillä tyytyväisenä: tuollaista se elo lienee ollut. Pidin sekä hahmojen, että itämaisten tapojen tarkasta kuvauksesta.
Erityisesti nautin Edessan ja Commagenen hallitsijoiden pähkäilystä, kun he pohtivat kuinka suurvaltojen puristuksessa voi säilyttää itsenäisyytensä, ja miten minimaalinen liikkumavara kannattaa hyödyntää. Valekeisari valottaa, miksi Rooma ja Parthia hyväksyivät pikkuvaltiot rajoillaan; niiden oli pakko. Edes aikansa sotilasmahdit eivät pystyneet alistamaan kaikkia valtansa alle. Ilahdun historiallisesta tarkkuudesta, jossa Rooma ja Parthia kuvataan tasavertaisina vastustajina, vaikka Euroopasta käsin Rooman vaikutus yleensä korostuu.
Valekeisari on ilmestynyt alunperin saksaksi 1936 ja suomennettu 1958. Ikää ei huomaa kuin vanhahtavista sanavalinnoista, sillä historiankäsitys Neron ajasta ei ole merkittävästi muuttunut vuosikymmenien kuluessa. Pidin Feuchtwangerin (1884-1958) terävästä kynästä, eikä edes vanhanaikainen teksti sanottavasti häirinnyt elämystä, vaan pikemminkin toi historialliseen kertomukseen sopivaa tunnelmaa.
Yksi häiritsevä tekijä jää vaivaamaan mieltä – en saa varmuutta onko kirjassa mainittu Flaviusten sotataidon käsikirja sepitettä vai jokin vähemmän tunnettu opus. Olen siinä uskossa, että Vegetiuksen ohjekirja 400-luvulta olisi varhaisin säilynyt teos, ja olisi kiintoisaa lukea lisää muistakin. Joka tapauksessa usean henkilön viljelemä periaate ”on parempi olla tekemättä mitään kuin tehdä virhe” tuntuu erikoiselta ohjeelta vielä suuruuden aikaansa elävässä imperiumissa, ja kuulostaa enemmän bysanttilaiselta ohjeelta. Mistäpä näistä tietää?
Tarina on hieman ennalta-arvattava, mutta sisältää jokusen messevän yllätyksen. Yllätyin muutamista suomennetuista paikannimistä, joita en heti tunnistanut. Maantietoa oppii kirjasta kuin itsestään, ja useampi antiikin kaupunki löysin paremmin paikkansa kartalla. Suosittelen kirjaa erityisesti Rooman historian ystäville.
Arvosana: 4/5
