Leadership in Turbulent Times on mielenkiintoinen konsepti, joka yhdistelee elämäkertaa ja johtamisopasta. Doris Kearns Goodwin käy läpi neljän Yhdysvaltain presidentin nousun maailman merkittävimpään virkaan, ja kultakin heistä yhden malliesimerkin onnistuneesta johtamistyöstä. Teos kiinnostaa varsinkin historiallisesta näkökulmasta, koska mukaan on valittu myös maailmanhistorian näkökulmasta mainittavia tapahtumia.
Leadership in Turbulent times käsittelee neljää presidenttiä, joista yksi (Lincoln) lienee pakollinen valinta. Suhtauduin aluksi kirjaan hieman skeptisesti pelätessäni jälkiviisautta ja kirsikanpoimintaa, etenkin kun kirjailija on toiminut Lyndon Johnsonin alaisena ja osallistunut tämän muistelmien laatimiseen, mutta onnekseni havaitsen teoksen kohtuullisen objektiiviseksi myös Johnsonin osalta. Ilokseni havaitsen myös, ettei kirjailija tavoittele taivasta laatimalla jotain universaalia johtamismallia, vaan tyytyy poimimaan väliotsikoihin omia havaintojaan jättäen niiden soveltamisen lukijan harteille.
Mukaan kirjaan on valittu seuraavat presidentit ja caset:
- Abraham Lincoln (presidenttinä 1861-1865): Orjuuden päättäneen lain läpivienti
- Theodore Roosevelt (1901-1909): Hiilikaivoslakon sovittelu
- Franklin Roosevelt (1933-1945): Pankkisektorin vakauttaminen ja New Deal
- Lyndon B. Johnson (1963-1969): Rotusorron päättäneiden lakien läpivienti
Keskittyminen yhteen aiheeseen per presidentti on toimiva ratkaisu. Kustakin herrasta on tehty elämäkertoja heille, jotka haluavat tutustua tekemisiin laajemmin, mutta satunnaiselle lukijalle – varsinkin kun lukija on Yhdysvaltain ulkopuolelta – tämäkin tarkkuus riittää jo hyvin.
Kirja on jaoteltu kolmeen osioon. Ensimmäisessä osiossa käsitellään henkilön kutsumuksen löytämistä ja kuvataan motiiveja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Toisessa osassa (joka on hieman keinotekoisen oloinen) tutkitaan kunkin kokemia vastoinkäymisiä ja kasvua johtajana, sekä käänteitä joiden ansiosta presidentiksi päädytään. Kolmannessa osassa käydään läpi varsinainen case-kuvaus johtamisen näkökulmasta. Käytännössä kirja siis koostuu 12 luvusta, kun jokainen osio käsittelee kutakin presidenttiä erikseen.
Abraham Lincoln ja orjuuden loppu
Abraham Lincolnin osuus on kenties mielenkiintoisin. Olen aiemmin tutustunut sisällissotaan erinomaisessa teoksessa This Hollowed Ground, joka jo pintaraapaisi Lincolnia presidenttinä, mutta joka ei kuvannut miksi mies toimi miten toimi. Valinta presidentiksi oli kenties yllättävä, sillä Lincolnia ei voinut edes äänestää etelävaltioiden puolella.
Suurin yllätys on taito ajoittaa orjuuden päättäneen vapautusjulistuksen (Emancipation Proclamation) hetkeen, jossa konfederaation joukot pakotettiin vetäytymään Gettysburgin tappion jälkeen, jotta julistus olisi uskottava, eikä sitä voitaisi tulkita pelkäksi tempuksi keskellä epätoivoista tappiokierrettä. Tätä en muista tarkemmin käsitellyn aiemmin mainitussa kirjassa, vaikka sodan näkökulmasta sen merkitys on suuri, etenkin kun sillä tavoiteltiin aiemmin orjuudesta luopuneiden maiden tuen varmistamista. Väitteet siitä, ettei Lincoln olisi halunnut lopettaa orjuutta ellei olisi ollut pakko, voidaan nekin sivuuttaa höpöjuttuina lukiessa mitä kaikkea mies jo tätä aiemmin oli tehnyt asian eteen.
Theodore Roosevelt ja hiililakko
Theodore Rooseveltiin tutustuminen oli sekin varsin miellyttävää. Erikoisempi kaveri oli tullut vastaan jo aiemmin Cattle Kingdom -kirjassa, kun hän oli perustanut Badlandsiin karjatilan työstääkseen (vai paetakseen?) samana päivänä kuolleiden puolisonsa ja äitinsä aiheuttamaa surua. Sen lisäksi tiesin hänen sotineen vapaaehtoisena Kuubassa Rough Riders -joukkion kanssa ja perustaneen kansallispuistoja ja suojelualueita (tarkistin asian ja luku on yli 200!). Sen sijaan kirjan käsittelemästä hiilikaivoslakosta en ollut kuullutkaan, tai ainakaan se ei ollut syöpynyt mieleen muista aikakautta käsittelevistä kirjoista.
Lakon päättäminen on huikea kurkistus kulisseihin. Oli mukaansatempaavaa lukea kuinka Roosevelt pystyi ratkomaan asian ilman virallisia valtaoikeuksia koko asiaan: tietenkään kukaan ei voinut kieltäytyä kutsusta keskusteluun presidentin kanssa, joten hän luonnollisesti pystyi jututtamaan tärkeimpiä kiistan osapuolia. Tukena hänellä oli laaja raportti nykytilasta, sekä oma analyysi päättäjien kipukohdista, jolloin ratkaisu oli mahdollista löytää painostamalla osapuolet sopuun niin, että kukin pystyi kuitenkin säilyttämään kasvonsa omiensa joukossa. Pidän mestarillisena suoritusta pitää pokka jääräpäisten idealistien keskellä.
Nytkin ajoitus nousi suureen rooliin. Vaikka lakko oli pakko ratkaista ennen talvea, oli paineen pakko antaa nousta riittävästi jotta julkinen mielipide ehti oikeuttaa asiaan puuttumisen. Raporttia lakon taustoista ei julkaistu heti, vaan vasta tilanteen jo kärjistyttyä. Liittovaltion joukkoja ei lähetetty alueelle paineen noustua ja nujakoinnin alettua. Roosevelt puhui lopulta pehmeästi, mutta piti takataskussaan keppiä jossa luki kaivosten kansallistaminen. Sitä ei kukaan lopulta halunnut, vaan sopuun päästiin. Speak softly and carry a big stick; you will go far.
FDR ja New Deal
Arvostukseni Franklin D. Rooseveltia kohtaan nousee kirjan myötä. Heti virkaan astuttuaan FDR onnistui vakauttamaan talletuspaosta kärsineen pankkisektorin ja luomaan uskoa maan talouteen. Hän onnistui pitämään yllä positiivista kierrettä ja teki ensimmäisen 100 päivän aikana yllättävän hyviä päätöksiä talouden suhteen – varsinkin kun asiaa tarkastelee sen ajan näkökulmasta, jolloin tietämys kansantalouden lainalaisuuksista ei tietenkään ollut sama mitä tänä päivänä.
Tutkin aihetta myös kirjan ulkopuolelta, koska muistelin The Great Game kirjan lytänneen poliitikkojen toimet lamanhoidossa. Yllätyin siitä, että FDR veti nopeasti henkselit yli Hooverin tuontitulleille, jotka olivat entisestään pahentaneet lamaa (tuontitullit johtivat luonnollisesti vastatoimiin, jolloin amerikkalaistuotteiden vienti tyrehtyi, ja vaikea lama syveni entisestään) ja jotka oli saatettu voimaan taloustietelijöiden vastustuksesta huolimatta. Jään miettimään oliko tuolloinkin ”taloustieteilijöitä”, jotka nykypäivän kollegoidensa tapaan juttelivat satuja kuten ”velkaa ei tarvitse maksaa”.
LBJ ja rotusorron lopettaminen
Lyndon B. Johnsonista jää jotenkin ressukka mielikuva. Kirjailija piirtää kuvaa teksasilaista maajussitaustaansa häpeävästä suorittajasta, joka tekee kaikkensa, mutta silti epäonnistuu presidenttikautensa lopulla eikä saa ansaitsemaansa kunniaa ihmisoikeuslakien puolestapuhujana. Johnsonin avustajana työskennellyt kirjailija on kenties jäävi arvioimaan esimiehensä työtä.
Case-esimerkissä Johnson runnoo läpi Dallasissa surmatulta Kennedyltä keskenjääneet ihmisoikeuslait ennätysnopeassa aikataulussa (aikaa vaaleihin on vain kuukausia, toisin kuin Theodore Rooseveltilla, jonka edeltäjä McKinley murhattiin kautensa alkupuolella). Hämmästelen miten paljon rotusortoa on vastustettu vielä 1960-luvulla, sillä lain läpimenon varmistamiseksi äänestykseen piti lopulta kärrätä porukkaa sairaalasta! Esimerkit tuntuvat absurdeilta, kun Johnsonin palvelusväki joutuu automatkalla Washingtonista Texasiin etsimään mustille sallittuja ravintoloita ja hotelleja kymmeniä maileja reitin sivusta.
Presidentintuntija
Goodwin on pureutunut ansiokkaasti presidenttien elämään ja kirjoittanut kaikista aiemminkin kirjan tai useamman kustakin. Teksti on sujuvaa; tekijä ei snobbaile sivistyssanoilla jenkkiakateemikkojen tyyliin, joten sanakirjaa ei juuri tarvita. Tapahtumien tunteminen ei ole välttämätöntä, mutta antaa ehdottomasti syvyyttä ja näkökulmia. Suosittelen lämpimästi kirjan kavereiksi tekstiin linkattuja teoksia.
Kirjan perusteella johtamisen pihvi ainakin presidentin hommissa on vuorovaikutuksessa. Muiden ihmisten tapaamiseen ja kaikenlaisiin lehmänkauppoihin käytetään niin älyttömästi aikaa, ettei introvertin pää kestäisi tällaista menoa varmaan edes kahta viikkoa. Voin kuvitella oppien sopivan myös kotimaan politiikkaan, ja kirja antaa jälleen yhden syyn pysytellä kaukana sieltä.
Toinen tärkeä asia on priorisointi. Menestyvä presidentti keskittyy yhteen asiaan jos aikoo saada jotain aikaan. Siihen voi yhdistää ajoituksen, jota tarvitaan julkisen mielipiteen kääntämiseksi omalle puolelle. Ihan kuin kirjassa The One Thing.
Kaiken mahdollistaja on kuitenkin rehti myyntityö. Jokainen päähenkilöistä tekee poikkeavan aktiivista jalkatyötä tavatessaan äänestäjiä. Mieleen tulee Arnold Schwarzenegger, joka promotoi videoitaan ja muita tuotteitaan aina viimeisen päälle aktiivisesti.
Lukemisen jälkeen mielikuva yhden henkilön vaikutusmahdollisuuksista kasvaa. Rotuerottelun oikeutuksesta käytäisiin pahimmassa tapauksessa edelleen vääntöä, mikäli Johnson ei olisi runnonut väkisin uudistusta läpi, ja kautensa aikana muokannut myös valkoisia protestantteja eurooppalaisia suosinutta maahanmuuttopolitiikkaa. Vaikuttamisen hinta on kova: presidentillä ei ole vapaa-aikaa, ja työtä tehdään usein terveyden kustannuksella. Jos ura ei katkea murhaajan luotiin, niin univelka ja vaikeus muutenkin elää terveellisesti tuntuu varmalta tavalta tilata sydänkohtaus.
Toimiiko tämä?
Kirjan suurin miinus on johtopäätösten todenmukaisuuden arviointi, vaikka johtopäätöksistä onkin helppo olla intuitiivisesti samaa mieltä. Lukija ei kuitenkaan pysty oikeasti arvioimaan onnistuiko virkaanastujaispuhe vai oliko laiva jo kääntymässä, jolloin (lähes) kuka tahansa olisi onnistunut Hooveria paremmin. Monesti esiin nostetun ajoituksenkaan oikeellisuutta ei voida kuin arvata. Vaikka unohdettaisiin satunnaisuus ja onnenpotkut, ei kirjan päätelmiä voi silti ottaa kovinkaan vakavasti, koska vertailu muihin presidentteihin jää tekemättä. Mikäli kirjassa olisi analysoitu useampia johtajia samankaltaisissa päätöstilanteissa, olisivat päätelmät vahvemmalla pohjalla.
Teosta ei voi siis suositella luettavaksi varsinaisena johtamiskirjana. Vaikka olettaisi päätelmien pitävän paikkansa, niitä ei voi suoraan soveltaa kuin politiikkaan ja kenties järjestötoimintaan. Yrityselämään tästä saa apuja lähinnä siiloutuneen korporaation ohjaamiseen.
Kirjaa kannattaa lähestyä enemmän viihteenä ja kompakteina elämäkertoina. Opus valottaa myös historiallisesti kiinnostavia aikoja, jotka saattavat kiinnostaa suomalaistakin – ja ainakin auttaa ymmärtämään mediasta puskevaa amerikkalaista mielenmaisemaa. Mainio teos!
Arvosana: 4-/5
