Kreikan myytit ovat perusta, jonka päällä länsimainen sivistys ja kulttuuri lepäävät. Tarina Troijasta innosti roomalaisia ja myöhemmin flaamilaisia renessanssiajan maalareita, jopa kristinusko on muokattu kreikkalaista perinnettä mukailevaksi. Myös suomen kielessä viljellään ilmauksia Akilleen kantapäästä, Pandoran lippaasta, ja troijalaisista. Kun hoksasin aukon sivistyksessäni, oli aika tutkia kreikkalaisia myyttejä alkuperäisemmässä muodossaan, eikä luottaa vain Aku Ankan taskukirjoista löytyneisiin mukaelmiin.
Uhanalaiset myytit
Vakiinnuttuaan ja valtaanpäästyään 300-luvun Roomassa kristinusko pyrki tukahduttamaan pakanalliset perinteet. Perinteiset vuodenkierron juhlat kuten joulu ja pääsiäinen muokattiin kristinuskon pyhiksi, ja tarinat vanhoista epäjumalista kiellettiin. Esimerkiksi Augustinus piti kreikkalaisia myyttejä moraalisesti ongelmallisina. Käytännössä niitä kuitenkin luettiin ja opiskeltiin, mutta puolisalaa.
Rooman läntisen puoliskon tuhouduttua kreikkalainen kirjallisuus oli kuitenkin vaarassa, koska tiukan linjat katolisten mukaan lukea sai lähinnä Raamattua. Käytännössä hauraita papyruskääröjä kopioitiin enää Konstantinopolin alueella, eli meillä on luettavana vain Bysantin roomalaisten arvossa pitämiä tarinoita (opiskelijoiden perusoppimäärä; sanoi joku kieli poskella, mutta puoliksi tosissaan). Onneksi edes ne, sillä turkkilaiset valtasivat Konstantinopolin 1453 pian sen jälkeen, kun tarinat olivat alkaneet jälleen kiinnostaa.
Läntisessä Euroopassa renessanssi nimittäin herätti myytit horroksesta ja heikensi kristinuskon kuristusotetta. Jokainen muotitietoinen maalari ikuisti nyt kreikkalaisia aiheita kankaalle; Botticelli maalasi ensimmäistä kertaa tuhanteen vuoteen alastoman naisen (Venuksen syntymä n. 1485) ja Michelangelo uskalsi esittää Sikstuksen kappelin katossa (miehen pippelin lisäksi) zeusmaisen Jumalan (Aatamin luominen n. 1500). Tizianin Europen ryöstö (n.1560) oli niin suosittu, että Velazquez teki teokselle kunniaa sijoittamalla sen Arachnen kehräyskisasta kertovan Las Hilanderasin (n. 1657) taustalle vielä vuosisataa myöhemmin.
Gustav Schwab popularisoi myytit
Kreikan myytit olivat edelleen kovassa huudossa valistuksen ajalla. Saksalainen kirjailija Gustav Schwab (1792-1850) keräsi kreikkalaiset myytit samoihin kansiin, ja muokkasi niistä helppolukuiset versiot luopumalla heksametristä (Sagen des klassischen Altertums, 1838–1840). Kirja sai suurta suosiota ja sitä käytettiin laajasti kouluissa etenkin saksankielisessä Euroopassa. Teos käännettiin lukuisille kielille, ja myös suomennettu versio voi löytyä jostain lukuun nimellä Tarujen Hellas: vanhoja klassillisia satuja (Karisto 1957).
Tilasin itselleni lukuun Taschenin 2020-luvulla julkaiseman kirjan Scwabin klassikosta. Kirja sisältää 47 tarinaa, joita on pätkitty alkuperäismuodosta välillä varsin rankalla kädellä, mikä Saarikosken Odysseian lukeneena ei tosin välttämättä ole pelkästään huono asia. Nykypäivän lukijan näkökulmasta tarina ei varsinaisesti kärsi vaikka sälää jää pois, mutta lukukokemus on miellyttävämpi. Huomaan ymmärtäväni tarinaa paremmin kun juttu ei kulje runomuodossa, eikä nykylukijalle outoa tauhkaa ole niin paljoa sotkemassa keskittymistä.
Kirja sisältää käytännössä kaikki tärkeimmät antiikin tarinat, jotka esitetään kronologisessa järjestyksessä. Mukana on luonnollisesti Troijan sota puuhevosineen, Odysseuksen harharetket ja Argonauttien matka, ja pidemmät tarinat on pilkottu ikäänkuin itsenäisiksi episodeiksi. Lyhyempiä juttuja ovat mm. Prometeus, Midas, Ikaros, Medusa, Arakhne, Herkules…
Kuluneet vuosituhannet eivät ole muuttaneet ihmisen perusluonnetta, joten tarinat ovat edelleen ajankohtaisia. Jumalat ja sankarit ovat erehtyväisiä, ja joutuvat maksamaan virheistään – joskus varsin raa’asti. Schwabin tarinat ovat helppolukuisia ja sopisivat nuorimmillekin lukijoille, jos kieli ei olisi englanti. Kirja on helppolukuinen eikä kielen pitäisi muodostua ongelmaksi jos yhtään lukee englanniksi.
Ansiokas esitys
Kreikan myytit on kätevä tapa päästä kartalle aiheesta ja kirkastaa itselleen mistä näissä tarinoissa olikaan kysymys. Täydellisiä, pätkimättömiä myyttejä joutuu etsimään toisesta kirjasta, mutta suosittelen aloittamaan tästä. Plussaa tulee mainiosta kuvituksesta ja etenkin kreikkalaisten jumalien sukupuu on hyödyllinen apu lukijalle.
Taschenin tyyliin toteutus on kiitettävä. Kirja tuntuu arvokkaalta ja painojälki on hyvää. Kirjanmerkkinauhat ovat oleellinen osa, tai ainakin itse jouduin tarkastamaan aika usein kuka olikaan kuka.
Mainio kirja!
Arvosana: 4+/5
