The Great Game – the Emergence of Wall Street as World Power 1653-2000 kertoo nimensä mukaan Wall Streetin tarinan hollantilaisen siirtokunnan perimmäisestä polusta maailman rahoitusmarkkinoiden keskukseksi. Vuonna 1999 julkaistu kirja ei ole uusinta uutta, vaan törmäsin siihen sattumalta tutkiessani nurkkausten historiaa Gamestop-härdellin jälkipyörteissä. Kirjan pohjalta on tehty myös TV-sarja, mutta kumpikin on tainnut jäädä suurelta yleisöltä pimentoon. Harmi.
Tarina alkaa 1600-luvun alusta, jolloin hollantilaiset perustivat siirtokunnan Hudson-joen suulle Manhattanin saaren eteläkärkeen. Nieuw Amsterdamin sijainti oli erinomainen Pohjois-Amerikan parhaan luonnonsataman ansiosta ja edessä olisi vauraita vuosia: jo ensimmäinen Eurooppaan viety turkislasti tuotti kaksinkertaisesti sen mitä siirtokunnan perustaminen maksoi. Valitettavasti vuonna 1652 syttynyt Ensimmäinen Englannin sota katkaisi mukavan kehityksen alkuunsa – ainakin hollantilaisilta.
Nieuw Amsterdamin kuvernööri, aiemmin sotilasuralla toiminut Peter Styvesant pelkäsi englantilaisten hyökkäystä ja päätti vahvistaa kaupungin puolustuksia. Hän lainasi 6000 guldenia kauppiailta, määräsi kaikki saatavilla olevat miehet töihin ja rakennutti puisen puolustusmuurin kaupungin pohjoislaidalle. Valli alkoi East Riverin rannasta kutakuinkin nykyisen Pearl Streetin kohdalta (rantaviiva on siiirtynyt) ja jatkui saaren keskiosan korkealle maalle suunnilleen Trinity Churchin kohdille, josta ranta laskeutui läpikäymättämän jyrkästi Hudsonjokeen.
Hyökkäystä odoteltiin vuosikymmen. Englantilaiset eivät vuonna 1664 tosin hyökänneet maitse, vaan raukat kävivät vahvan laivastonsa turvin suoraan Fort Amsterdamin kimppuun. Styvesant halusi jatkaa taistelua, mutta kaupungin kauppiaat olivat eri mieltä. He vaativat antaumista ja onnistuivat siinä, joten elämä jatkui kutakuin ennallaan uuden New York -nimen alla. Ero muun itärannikon meininkiin syntyi jo tuolloin, kun kansainväliset kauppiaat eivät halunneet puritaanista menoa, vaan toivottivat kaikki tervetulleeksi kaupoille kielestä, uskonnosta ja ihonväristä riippumatta. Kaupungin kasvaessa kohti pohjoista muuri kävi tarpeettomaksi, mutta sen viereen joukkojen liikuttamista varten jätetty vapaa tila muuttui kaupungin tärkeimmäksi poikittaisväyläksi, Wall Streetiksi.
Arvopaperimarkkinat olivat vielä alkutekijöissään, vaikka osakeyhtiö ja pankit sentään oli keksitty. Sijoitukset tunnettiin subscription stockina riippumatta siitä oliko kyse osakkeesta vai velkakirjasta, mikä lienee sotkenut etenkin alaa tuntemattomia historioitsijoita. Kauppaa käytiin vapaamuotoisesti lähinnä kahviloissa, kunnes Stock Exchange Office avattiin osoitteessa Wall Street 22 vuonna 1792. Palvelu ei toiminut ihan odotetulla tavalla, koska moni välittäjä ainoastaan tarkasti huutokaupasta päivän hinnan ja tarjosi sen jälkeen arvopapereita pienemmällä palkkiolla toisaalla. Niinpä tärkeimmät 24 välittäjää solmivat ns. Buttonwood -sopimuksen (joka tarinan mukaan solmittiin nimensä mukaan plataanin alla), jolla rajoitettiin kaupankäynti huutokaupan yhteyteen ja sovittiin kiinteästä komissiosta. Kartelli kesti 180 vuotta.
Seuraavan 200 vuoden ajan kehitys kulki jatkuvasti kohti organisoidumpaa ja järkevämmin säänneltyä markkinapaikkaa. Yllätyin, miten pitkälle ala itse on säädellyt toimintaansa, ja jopa sitä, miten tärkeässä roolissa asiakkaan etu on ollut koko ajan. Paine sääntelyyn, esim. osakeyhtiön kirjanpidon kehittämiseen, on tullut alan sisältä. Ulkopuoliset ehdotukset ovat olleet lähinnä haitallisia, koska talouden ymmärtäminen ei ole lainsäätäjien vahvinta alaa.
Jotkut asiat eivät muutu: poliitikkoja ajaa ideologia joka sivuuttaa maailman lainalaisuudet. Wall Streetiä on paheksuttu vasemmistopiireissä koko Yhdysvaltojen olemassaolon ajan, vaikka mainiosti toimiva rahoitusmarkkina on ollut koko maan hyvinvoinnin lähde. Ilman pörssiä massiiviset rakennushankkeet, kuten Erien kanava ja mantereen kattavat rautatiet olisivat jääneet rakentamatta ja Wall Streetiä paheksuvat maanviljelijät olisivat saaneet kuluttaa tuotteensa itse.
Wall Streetiä paheksuneet poliitikot pyrkivät kuitenkin maksimoimaan omaa etuaan tavoilla, joka saa VTV:n kohut näyttämään nappikaupalta. Sisäpiirikauppa oli maan tapa, ja virkoja käytettiin kätevästi päivätyön jatkeena. Asianajaja Smith lähetti avoimesti laskun kongressiedustaja Smithin ajamasta, asiakkaalle myönteisestä päätöksestä.
Kirjaa lukiessa ei voi allekirjoittaa väitteitä rosvoparoneista, koska suurin osa pahamaineisista pankkiireista ja yrittäjistä on ollut ainakin tekojensa perusteella kirkasotsaista väkeä. Joka porukkaan mahtuu pahiksia, mutta Wall Streetillä he ovat poikkeuksetta lopulta saaneet ansionsa mukaan: vaikka yksi kupru onnistuisikin, niin jossain kohtaa karma puuttuu peliin. Esimerkkejä löytyy lukuisia. Kaikkien aikojen vaikutusvaltaisin pankkiiri J.P. Morgan keskittyi ajamaan maan etua ja kuoli jopa yllättävän vähävaraisena. Carnegie keskittyi viimeiset 20 vuotta elämästään siihen, että hän yritti hankkiutua eroon teräsyhtiönsä uudelleenjärjestelyssä syntyneestä 500 miljoonasta dollarista luoden mahdollisimman paljon yhteistä hyvää. Aikanaan maailman rikkain mies, kommodori Vanderbildt, keskittyi bisnekseen ja pelasi kovaa peliä vain joutuessaan pahisten hyökkäyksen kohteeksi, esimerkiksi silloin kun kaupunginvaltuutetut ensin möivät hänen rautatieyhtiönsä osakkeita lyhyeksi ja sen jälkeen peruivat rautatien toimiluvan (huh!). Niin Daniel Drew kuin viimeiset nurkkaajat, hopealla 80-luvulla keinotelleet Huntin veljekset kuolivat rahattomina.
Tarinan pahis löytyy Capitol-kukkulalta tai kaupunginvaltuustosta. Poliitikkojen osaamattomuus näköjään pysyy, onpa kyse 2000-luvun Suomesta tai Yhdysvalloista vuonna 1879, jolloin hallitus päätti hopeantuottajien ankaran lobbauksen ansiosta säädellä hopean hintaa. Markkinahinta oli tuolloin 1/20 kultaan sidotusta dollarista, mutta hallitus päättikin sen olevan 1/16 osa dollaria. Kas kummaa, että maksuvälineenä toimi sen jälkeen vain hopea, ja kultaa jemmattiin niin pahasti, että koko liittovaltion keikahtaminen oli lähellä. Poliitikot olivat kujalla koko kriisin ajan, ja ulospääsy kuivin jaloin onnistui vain Morganin taitavien toimien ansiosta.
Huolimatta USA:n noususta maailman teollisuustuotannon ykköseksi Wall Street saa haukkuja. Sitä on syytetty sotien lietsomisesta(!) ja vuoden 1929 pörssiromahdusta on väitetty suuren laman tekijäksi, vaikka syypää löytyy jälleen osaamattomista poliitikoista. New Yorkin Federal Reserven johdossa vuodesta 1914 alkaen ollut Benjamin Strong valitti lukuisia kertoja, kuinka poliittisesti nimetyillä FEDin hallituksen jäsenillä ei ollut mitään hajua talouden mekanismeista (jolloin Strong toki itse toki pystyi viemään kantansa käytäntöön). Tilanne ei ollut kestävä, joten tumma iski tuulettimeen Strongin kuoltua juuri ennen vuoden 1929 romahdusta. Hallituksen rivijäsenillä ei ollut mitään hajua mitä tehdä kriisin helpottamiseksi – eivätkä he tehneetkään mitään.
Populistinen presidentti Hoover sen sijaan pisti toimeksi, ja allekirjoitti kesäkuussa 1930 Smooth-Hawley-lain yli tuhannen taloustieteilijän allekirjoittamasta vetoomuksesta huolimatta. Laki nosti tuontitulleja, sai (yllättäen?) aikaan vastareaktion kauppakumppaneissa, ja kauppasota romautti Yhdysvaltojen viennin ja orastavan talouskasvun (Trump #2?). Viennin arvo laski vuoden 1929 5,2 miljardista vuoden 1932 1,6 miljardiin eli siitä katosi kaksi kolmasosaa. Kun tähän vielä yhdistettiin FED:in toimimattomuus (mitään ohjausta ei tehty), 9800 (!) pankin konkurssiaalto (siinä meni kansalaisten säästöt), ja Hooverin massiiviset veronkorotukset vuodelle 1933, niin ei ole ihme että työttömyys huiteli 25% tasolla ja BKT syöksyi yli 50%. Historian pahimmasta lamasta ei voi syyttää ainakaan markkinataloutta.
Kirja on monesta syystä erinomainen. Ensinnäkin se on mainiosti kirjoitettu, ja sekä ajankuva että suurmiesten tarinat vetävät puoleensa. Kirja soveltunee etenkin heille, jotka eivät jaksa lukea satoja sivuja samasta henkilöstä. Toiseksi teos on erinomainen silmäys rahamarkkinoiden historiaan, ja valottaa mielenkiintoisesti ja rautalangasta vääntäen talouselämän kehittymistä sekä pääoman saatavuuden tärkeyttä. Kolmanneksi kirja on vapaan kaupan ylistyslaulu, joka avasi jopa omia valmiiksi markkinamyönteisiä silmiäni sille, kuinka hämmästyttävän hyvin näkymätön käsi kykenee asioita ohjaamaan – jos sille vain annetaan mahdollisuus. Voi kun saisi poliitikot lukemaan tämän kirjan, mutta eivät taida hyvää tarkoittavalta, mutta ongelmiin johtavalta sääntelyltään ehtiä!
Kehuja voisi vain jatkaa. Kirja nostaa fiilikset kattoon, ja matkakuume alkaa nostaa päätä, kun edelliskerralla Wall Streetiin tutustuminen jäi vain viikonlopun ohitsekävelyn varaan. Nyt ei auta kuin mennä kirjahyllylle ja arpoa lukeeko seuraavaksi Carnegien vai J.P. Morganin elämäkerran.
Arvosana: 5/5