Elämäkerrat ovat kiinnostavia, mutta niitä ei voi lukea montaa peräkkäin. Teollistuva Amerikka on aina kiinnostanut, ja nyt lukuun päätyi Ron Chernow:n The House of Morgan – An American Banking Dynasty and the Rise of Modern Finance. Teos kuvaa maineikkaan pankkiryhmän taivalta sen perustamisesta aina 80-luvun lopulle. Eniten tässä kiinnosti saada Carnegien jälkeen toinen näkökulma esimerkiksi US Steelin syntyhetkiin ja moniin muista kirjoista tuttuihin tapahtumiin, mutta myös sukellus parjattujen pankkiirien elämään kiinnosti.
Morganin nimi on tuttu, mutta olen törmännyt siihen aina sen jo noustua suuruteensa aikansa vaikutusvaltaisimpana pankkina. Kirjan parasta antia on kolmen ensimmäisen sukupolven taival, ja etenkin pankin synty.
Junius Morgan
Patriarkka Junius Morgan (1813-1890) päätyi pankkialalle 16-vuotiaana saatuaan harjoittelupaikan Alfred Wellesin pankista vuonna 1829, kenties yrittäjäisän verkoston avulla. Isän varoituksista huolimatta hän hyväksyi tarjouksen liittyä pankin osakkaaksi vuonna 1833, ja jo vuotta myöhemmin isä joutui maksamaan Juniuksen ulos vaikeuksiin ajautuneesta pankista. Ei ne nuoret koskaan kuuntele…
Saman vuonna Junius pääsi kuitenkin isänsä avulla partneriksi Morris Ketchumin pankkiin, jolla oli sekä kotimaista että kansainvälistä toimintaa. Vuonna 1836 hän liittyi osakkaaksi myös suureen tukkuliikkeeseen Howe Mather & Co:in, jossa hän rakensi hyvän maineensa liikemiehenä. Myytyään osuutensa tukkubisneksestä (n. 600 000 dollarilla) Junius oli varakas mies, jolla oli kuitenkin vielä hinkua tehdä uraa.
Vuonna 1853 hän tapasi Lontoossa amerikkalaisen pankkiirin George Peabodyn, joka teki hänelle tarjouksen josta ei voinut kieltäytyä: Morgan liittyi junior partneriksi vuonna 1838 nimellä Peabody, Riggs & Company perustettuun pankkiin, jota voi siten pitää koko J.P. Morganin esiasteena. Vuonna 1864 Peabody eläköityi lupauksensa mukaisesti (mutta petti lupaukset pääomasta ja nimensä käytöstä) ja Junius otti ohjat nyt J.S. Morganiksi nimetyssä pankissa.
Pierpoint Morgan
Juniuksen poika Pierpoint (eli J.P. Morgan senior 1837-1913) avusti isäänsä ja puuhaili omissa pankkihankkeissaan vuosina 1851-1871. Vuonna 1871 toiminta laajeni, kun Philadelphian toiseksi suurin pankki ehdotti yhteistyötä ja Drexel Morgan & co perustettiin. Drexelin toimintojen kautta Morgan sai jalansijan Philadelphian lisäksi myös Pariisissa.
Pankin kulta-aikaa on 1900-luvun vaihde, jolloin Pierpoint ottaa roolia koko Amerikan mittakaavassa. Pariin otteeseen pelastetaan vaikeuksissa oleva pankkisektori, pörssi, ja dollarikin. Silti Pierpoint pohtii moneen kertaan mitä tehdä isona, ja harkitsee vakavasti lähtöä eläköityneen Drexelin vanavedessä vuonna 1876. Chernow onnistuu hyvin kuvatessaan epävarmuutta ja päätösten vaikeutta.
Carnegien ja Pierpoint Morganin välit olivat asialliset, vaikka puritaani Carnegie ei pitänyt lainkaan huvijahdillaan rakastajattaria viihdyttävän Pierpointin elämäntavoista. Liike-elämän puolella ja raha-asioissa molemmat kunnioittivat toisiaan, mikä mahdollisti massiivisen US Steelin rakentamisen. Hauskasti tämän kirjan versio Carnegien elämäkerrassa toistuneesta anekdootista, jossa Carnegie harmittelee pyytäneensä Carnegie Steelistä liian vähän ja Pierpoint kertoo olleensa valmis maksamaan 100 miljoonaa enemmän, toistuu erilaisessa muodossa. Onkohan keskustelu oikeasti tapahtunut, veli onko se vain hauska kasku?
Hämmästyin kuinka monin tavoin Pierpoint pyrki ”järkeistämään” liiketoimintaa kartellien keinoin. Pankin kannalta hintojen sopiminen toki on hyvä juttu riskinhallintamielessä, mutta käytännössä homma on lähempänä kommunismia kuin markkinataloutta. Pierpointia ja vasemmistoälyköitä yhdistää ylimielinen usko siihen, että he tietävät muita paremmin mitä ihmiset tarvitsevat (ymmärtämättä suunnittelu-urakan mahdottomuutta) – eivätkä he edes tahtipuikon heiluttajina itse joudu kärsimään kartellien tai kommunismin väistämättömien ongelmien seurauksista. Suuruudenhulluimmat hankkeet, kuten Pierpointin tavoittelema rautatiekartelli, jossa hinnoista olisi sovittu kaikissa rautatieyhtiöissä Chicagosta länteen, tai koko Atlantin ylittävää laivaliikennettä koskeva kartelli, onneksi kaatuivat omaan mahdottomuuteensa.
Jack Morgan
Kiintoisin osuus loppuu ensimmäiseen maailmansotaan, kun Isä-Pierpointin kuollessa 1913 vetovastuun ottaa hänen poikansa J.P.Morgan Junior eli ”Jack” (1867-1943). Monin tavoin isänsä täydellinen vastakohta omistautuu vaimolleen ja perheelleen, varsinkin sen jälkeen kun asemies hyökkäsi perheen kotiin. Vaimo Janen kuoltua 1925 surumielinen ja isänsä tapaan julkisuutta vältellyt Jack vetäytyä entistä enemmän omiin oloihinsa.
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Saksalle määrättiin massiiviset sotakorvaukset. Kuvittelin ennen niiden olevan lähinnä rangaistusluonteisia, mutta taustalla oli myös käytännön syitä: saksalaiset sotakorvaukset valuivat suoraan eteenpäin Yhdysvaltoihin Ranskan ja Englannin lyhentäessä omia sodan vuoksi otettuja lainojaan. Yhdysvallat ei halunnut antaa anteeksi lainoja liittolaisilleen pitääkseen verot alhaalla ja omat kansalaisensa tyytyväisinä.
Morganin pankeilla oli vahva asema johtuen yhteyksistään sekä Yhdysvaltojen että Iso-Britannian hallintoon. Pankeissa ajateltiin myös virheellisesti, että heillä on valtion ”takaus” lainoille, joita he ovat myöntäneet vieraille valtioille. Toimivat suhteet romahtivat pörssikurssien mukana vuonna 1929, kun Pecoran komissio alkoi vuonna 1932 etsiä syyllisiä lamalle. Pahimmista pyramideista erossa pysynyt Morgan selvisi suht’ kuivin jaloin, mutta räikeitä väärinkäytöksiä paljastui toisaalla: esimerkiksi Chasen Albert H. Wiggin möi lyhyeksi johtamansa pankin osakkeita (fiksuna poikana verovapaasti, koska hän oli tätä varten perustanut yhtiön Kanadaan) tienaten vuoden 1929 kurssilaskussa nelisen miljoonaa työnantajansa kustannuksella. Itse Pecoran kuulemiset lipsahtivat shown puolelle, kun julkisuutta sirkukselleen hakeneet Ringlingin veljekset yllättivät Jack Morganin istuttamalla sirkuskääpiön hänen syliinsä kesken istunnon!
Laman pyörteissä ideoitu Glass-Steagall laki pyrki estämään talletusvaroilla keinottelun. Morgan vastusti lakia järkevin perustein; aiemmat lait tarjosivat jo riittävän sijoittajasuojan, kun pankkien oli lopulta esimerkiksi ilmoitettava omat lainansa yrityksille tai valtioille, joiden joukkolainoja he markkinoivat. Myös kattavien taloustietojen esittäminen oli tullut pakolliseksi ja väärän tiedon antaminen antiesitteissä kriminalisoitu. Suuri yleisö kuitenkin vaati ”päitä vadille” ja pankkien pilkkomista pidettiin hyvänä seurauksena laman aiheuttamisesta. Valtion rooli kuplan kiihdyttäjänä mm. pitämällä korkotasoa keinotekoisen matalana tai laman syventäjänä mm. suojatullien aiheuttaman kauppasodan ja viennin laskun vuoksi sivuutettiin täysin (tätä on kuvattu tarkemmin kirjassa The Great Game).
Henry Morgan
Glass-Steagalla siis pakotti J.P.Morganin jakautumaan kahdeksi pankiksi vuonna 1935. Usa:n yksiköstä pulpautettiin ulos itsenäinen investointipankki Morgan Stanley talletusten jäädessä emopankille. Toinen perustajista oli Jackin poika Henry, ja yritysten välit säilyivät läheisinä. Viimeistään tässä kohtaa lukijalla alkaa olla pää pyörällä. Yhdysvalloissa toimii kaksi pankkia, jonka lisäksi toimintaa on Lontoossa ja Pariisissa. Eri pankkien nimet ja niiden omistussuhteet keskenään vaihtelevat niin tiuhaan, että kirjan alussa esitettyä pikayhteenvetoa saa vilkuilla vähän väliä. Hauskasti myöskään japanilaisille tilanne ei ole selvä, vaan he härkäpäisesti kuvittelevat kaikkien Morganin nimeä kantavien yritysten todellisuudessa toimivan yhtenä yksikkönä oman keiretsu-ajattelunsa tapaan – ei auta vaikka yrityksen edustajat itse koittavat vääntää asiaa rautalangasta!
Rooseveltin (Usan: presidenttinä 1933-1945) suhde pankkeihin oli avoimen vihamielinen. Kun Saksan valtiovarainministeri Hjalmat Schacht varoitti Yhdysvaltain vierailullaan presidenttiä vaikeuksista hoitaa kahden miljardin dollarin velkaa amerikkalaisille sijoittajille, tokaisi Roosevelt sen olevan ihan oikein pankeille (lausunto korjattiin vasta seuraavana päivänä avustajien tuumatessa ette tämä ehkä mene ihan oikein). Kenties tämä tölväisy rohkaisi Saksaa katkaisemaan velanmaksun. Schacht ajoi taidokkaasti entiset liittolaiset toisiaan vastaan laittaessaan nämä avoimesti kilpailemaan saamisistaan; ostamalla saksalaisia tuotteita pystyi nostamaan todennäköisyyttä oman velkansa maksamiselle. Hitler arvosti Schachtin osaamista niin paljon, että salli erikoisen kaverin jopa avoimesti soittaa suuta Fuhrerille.
Vuosisata takaperin oltiin avoimen rasisteja. Vaikka Jack oli huolissaan saksalaisten juutalaisvainoista, ei Morganille palkattu lainkaan juutalaisia (seikkaa käytettiin vielä 1970-luvulla markkinointivalttina öljyllä rikastuneiden arabien asiakkuuksista kilpailtaessa). Pierpointille puolestaan oli vaikeaa hyväksyä tyttärensä lesbous. Ihmisoikeudet eivät muutenkaan olleet prioriteettilistan kärjessä, ja vaikka saksalaisten kanssa sujui ikävästi tehtiin Morganilla innolla bisnestä Mussolinin Italian kanssa sulkien silmät ikäviltä asioilta. Samoin japanilaisten ikävät tekoset Kiinassa painettiin villaisella, ja jopa tuettiin niitä; esimerkiksi Mantsurian valtaukselle tekosyyn antaneen Mukdenin välikohtausta selittänyt lausunto kirjailtiin Morganin pr-osastolla!
Sodan jälkeen
Sodan jälkeen Morganin tähti alkoi laskea. Pankki pystyi vielä yhdessä Chasen kanssa järjestämään Ranskalle kaksi lainaa yhteisarvoltaan 225 miljoonaa, mutta kokonaisuudessa määrä oli mitätön, kun vaikkapa Yhdysvallat järjesti yksin sodan runtelemalle Euroopalle 5 miljardin edestä Marshall-apua. Myöskään Lontoon Morgan Grenfellillä ei ymmärretty aikojen muuttuneen. Pankkiirit roikkuivat vanhoissa tavoissaan ja kieltäytyivät muuttumasta, mitä kuvaa hyvin 15 vuotta kestänyt kiukuttelu British Aluminiumin tapauksen vuoksi Warburgille. Välissä taas oltiin liian kekseliäitä, kun Morgan Grenfell varoituksista huolimatta yritti laskea vuonna 1963 liikkeelle Kööpenhaminan kaupungin velkakirjoja Sveitsin frangeissa, josta sveitsiläiset eivät pitäneet, vaan painostivat sekä Lontoota ja Washingtonia estämään liikkeellelaskun uhkaamalla romauttaa dollarin arvon(!). Lopulta Morgan Grenfell ei kestänyt kilpailussa ja päätyi Deutsche Bankin ostamaksi vuonna 1989.
Kirjan parasta antia ovat skandaalit, joita ylilyönteihin taipuvaiset pankkiirit meille mieluusti tarjoilevat. Mieleen jää vaikkapa Antonio Gebauerin touhu 1980-luvulta: ensin hän auttaa järjestelemään Brasilialle lainoitusta, ja avaa sen jälkeen korruptoituneen brasilialaiseliitin jäsenille tilejä ohjeistuksella ”ei saa lähettää kotiosoitteeseen tiliotetta, kiitos”. Gebauer nostaa harvemmin käytetyiltä tileiltä miljoonatolkulla rahaa omaan käyttöönsä, eikä kukaan pankissa hoksaa etteivät 150000 dollarin vuositulot voi mitenkään riittää luksusasuntoon Manhattanilla, kolmeen loma-asuntoon Hamptonissa ja Ranskassa, sekä kahviplantaasiin Brasiliassa. Epäilysten herätessä tapausta koitetaan piilotella eikä Gebauer itse ymmärrä jääneensä kiinni: mies pidätetään pari päivää Venetsiassa järjestettyjen upeiden häiden jälkeen (morsiamen suku sai oikeudessa liiton mitätöityä). Lopulta Gebauer pääsee pienellä tuomiolla asianajajan ehdottaessa, että toki tapaus voidaan avata perin pohjin aina Brasilian valtiolainoista alkaen!
Kokonaisuutena toisen maailmansodan jälkeinen osuus on tylsää tavaraa. Pankkeja ja toimijoita on liikaa, ja käsittely siten pintapuolisempaa – tosin alkupuolen pieteetillä eteneminen olisi tarkoittanut sivumäärän tuplaamista jonnekin 1500 sivun paremmalle puolelle. Osakemanipulaatiot, omien asiakkaiden vihamieliset valtaukset ja harmaalla alueella häröily on kiintoisaa luettavaa, ja antaa perusteita toimialaa koskevalle kritiikille. Kun investointipankin puolella avustetaan vihamielisessä valtauksessa jonka kohteena on liikepankin asiakas, ei samassa lauseessa voida minusta puhua bisnesetiikasta. Ylipäätään asiakkaiden innostaminen kannattavuudeltaan kyseenalaisiin yrityskauppoihin (joista hyötyy lähinnä pankki) voi olla montaa mieltä, vaikka kyseessä kuinka olisi ajan trendi. Juniuksen ja Pierpointin aikainen pankkien moraalikoodi tuntuu kaukaiselta 1990-luvun lähestyessä.
Raskasta asiaa
Kirja on kaksijakoinen, sillä alku toimii loppua paremmin. Kolmen ensimmäisen sukupolven Morganeita kuvaillaan tarkasti; määrätietoinen Junius laittaa kaiken alulle, itsevarma Pierpoint kasvattaa pankin suuruuteensa, ja sisäänpäinkääntyvä Jack hoitaa roolinsa isänsä odotuksia paremmin. Siinä missä Pierpoint pettyy avioliittoonsa ja keskittyy lukuisiin rakastajiinsa, haluaa Jack taas välttää isänsä virheet omistautuen vaimolleen vielä tämän kuoleman jälkeenkin. Miehiä yhdistää into massiivisiin huvipursiin, josta väitetään kuulun lause saaneen alkunsa ”jos joudut kysymään hintaa, sinulla ei ole varaa siihen”.
Ron Chernow on tonkinut historiaa esimerkillisesti ja lähdeluettelo on massiivinen. Kirjassa vilisee suoria lainauksia, mitä pidän toimivana tapana: lukija saa itse tehdä tulkintansa eikä viesti värity matkalla. Varsinkin muutaman skandaalin kohdalla lopullinen totuus ei ikinä selviä.
Pankkisektorin ja maailmantalouden seuraaminen yli vuosisadan ajan antaa lukijalle perspektiiviä. Nousu- ja laskukaudet seuraavat väistämättä toisiaan, samoin pankkeja ajautuu säännöllisesti maksuvaikeuksiin. Demokratia ei mahdollistanut järkevää reagointia (tuleviin) ongelmiin 1920-luvulla eikä tunnu mahdollistavan vieläkään, samoin järkevää regulaatiota saati rehtiä tukijärjestelmää vaikeuksien varalle on mahdotonta luoda suuren enemmistön ajatellessa rahajärjestelmän toimivan jotenkin muuten kuin se todellisuudessa toimii. Sotien väistämättömyys on ehkä ymmärretty (hetkeksi) Ukrainan kriisin myötä, mutta jotenkin pelkään ihmisten uskovan jatkossakin diktaattorien puheita sen sijaan, että he katsoisivat mitä diktaattorit tekevät. Ihmisyyteen kuuluu väistämättä silmien sulkeminen ikäviltä asioilta ja lapsenomainen usko asioiden ratkeamiseen itsestään. Kuka kohtaa ongelmat heti, pääsee pienemmällä.
Kirja on samaan aikaan erittäin mielenkiintoinen ja luettavuudeltaan raskas. Kattavuudestaan huolimatta kirja ei voi taustoittaa tapahtumia kovinkaan kattavasti, joten uteliaan luku-urakkaa laajentaa lisätiedon etsintä. Esimerkiksi Mussolinin Italian käsittely suorastaan pakotti tutustumaan Etiopian miehitykseen ja Italian Itä-Afrikan vaiheisiin. Vastaavasti monet henkilöt eivät ole suomalaiselle tuttuja, ja nimiä joutuu googlettamaan (joskus moniakin kertoja). Kun miettii millaisen materiaalimäärän kanssa kirjailija on joutunut touhuamaan, tuntuu hurjalta että teos on ylipäätään saatu kasaan.
Opusta ei voi suositella ensipuraisuksi aikakauden historiaan, vaan se on Carnegien elämäkerran tapaan pikemminkin syventävä opus. Jos jenkkien kulta-aika tai pankkisektorin syntyajat kiinnostavat, kannattaa lukuun napata ensin vaikkapa John Steele Gordonin The Great Game: Emergence of Wall Street as a World Power, tai Vanderbildtin, Rockefellerin tai Edisonin elämäkerta. Asiasta innostuneille tämä on hyvää tavaraa, joka syventää käsitystä siitä kuinka maailma toimii pitkässä juoksussa.
Arvosana: 4+/5
