Yhdysvaltain sisällissota on jäänyt tutkimattomaksi aiheeksi, vaikka sen merkitys populaatikulttuurille on suuri. Gettysburgista lienee kuullut jokainen ja mielikuva Abraham Lincolnista orjien vapauttajana on laajalle levinnyt. Konfederaation lippukin liehuu edelleen, vaikken uskokaan kovin monen tietävän minkä vuoksi sotaa ylipäätään käytiin. Aihetta sietää tutkia tarkemmin!
Lukuun valikoitui Bruce Cattonin This Hollowed Ground. Catton on erikoistunut sisällisodan kuvaamiseen ja palkittu Pulizerilta Potomac-trilogian päätösosasta. Julkaisuhetkellä 1954 kirjaa pidettiin laajasti parhaana yksiosaisena sisällissotaa käsittelevänä kirjana, eivätkä kuluneet vuosikymmenet näy kuin korkeintaan vanhahtavana kielenä, vaikkapa sanan gay innokas käyttö nykyisestä poikkevassa merkityksessä pistää silmään.
Teos on selvästi kirjoitettu pohjoisvaltioiden näkökulmasta. En pidä ratkaisua huonona, ja Catton käsittelee tilanteita myös etelävaltioiden näkökulmasta riittävällä tasolla. Teksti on riittävän neutraalia, jotta lukija pystyy tarkastelemaan tapahtumia objektiivisesti niin halutessaan. Painopiste on kuitenkin liittovaltion puolella, ja Davisin (Konfederaation presidentti) ja Leen (armeijan ylipäällikkö) toimia käsitellään pintapuolisemmin.
Tie sotaan
Sodan syitä käsitellään lyhyesti, mutta teoksen laajuus huomioiden riittävästi. Taustoista kiinnostuneena jouduin tosin turvautumaan muihin lähteisiin. Mitään yksittäistä syytä sodalle ei voida osoittaa, vaan etelän ja pohjoisen välillä oli jo pitkään jatkunut vääntö voimasuhteista liittovaltiossa. Vaikka orjilla ei ollut äänioikeutta, laskettiin heidät silti osavaltioiden asukaslukuun 3/5 suhteessa, jolloin edustajien määrä oli suurempi. Etelän painoarvo ei siis vastannut todellisuutta, ja silti se laski jatkuvasti pohjoisen teollistuessa ja kasvaessa siirtolaisten kotiutuessa lähinnä pohjoiseen. Suurin kysymys oli orjuuden asema uusissa osavaltioissa. Vaikka Republikaanit ovat nykyisin pahimpia jääriä, niin tuolloin edistyksellisen puolueen missiona oli estää orjuus uusissa osavaltioissa, joita muodostettiin ja liitettiin liittovaltioon asutuksen edetessä maan keskiosiin ja Kalliovuorten alueelle.
Siinä missä pohjoisen maatalous perustui itsenäisiin pientiloihin, etelässä koko talous perustui orjatyövoiman käyttöön espanjalaistyylisillä plantaaseilla. Suurtilalliset näkivät asemansa uhattuna. Viimeinen niitti oli Abraham Lincolnin valinta presidentiksi marraskuussa 1860. Miestä ei edes voinut äänestää orjavaltioissa, mutta niin vaan hän keräsi koko maassa 40% äänistä (ehdokkaita oli neljä) ja voitti. Helmikuuhun mennessä 7 osavaltiota (Alabama, Etelä-Carolina, Florida, Georgia, Louisiana, Virginia ja Texas) oli ilmoittanut eroavansa liittovaltiosta ja ne perustivat Amerikan Konfederaation 8.2.1861. Varsinaiset sotatoimet alkoivat, kun konfederaation sotilaat hyökkäsivät Fort Sumterin linnoitukseen Charlestoniin satamassa ja valtasivat sen. Sodan sytyttyä mukaan liittyivät myös Arkansas, Pohjois-Carolina, Mississippi ja Tennessee.
Ilmapiiri oli vihamielinen ja sotainto korkealla. Vapaaehtoisia ilmoittautui palvelukseen molemmilla puolilla runsaasti. Etelässä haluttiin vapautua riistäjästä ja pohjoisessa pelastaa unioni. Seikkailunhalu ja into olla mukana tapahtumissa oli kuitenkin se suurin motivaatio vapaaehtoisille.
Vaikka sisällissota lopetti orjuuden, ei orjuus motivoinut rivisotilaita käytännössä lainkaan. Orjuus oli asiantila, jossa ei kansan joukossa nähty ongelmaa. Yleinen käsitys oli, ettei neekeri ollut ihminen, vaan jokin alempi olento, jonka kuuluikin elää valkoisen miehen alaisuudessa. Stereotypiat naurattavat: jo silloin kaikille mustille maistui paistettu kana ja vesimelonit. Kun pohjoisen joukkoihin lopulta sallittiin värillisiä, heille luonnollisesti maksettiin vähemmän kuin muille. Usein mustia myös käytettiin tykinruokana.
Orjuuden kieltäminen ja mustien asetoverien hyväksyntä oli sotilaille vaikeaa, koska heidän ei katsottu kuuluvan Amerikkaan. Jopa tasa-arvon edelläkävinäjä pidetty Lincoln tutki mahdollisuutta asuttaa orjat jonnekin Keski-Amerikkaan, ja jokunen muuttikin esimerkiksi Haitiin. Edes hän ei kyennyt näkemään mustaa ja valkoista rotua tasa-arvoisina, vaikka näkikin orjuuden ongelmallisuuden.
Rasismi oli siis arkea eikä sitä laajasti kyseenalaistettu, joten myöskään ajan ihmisten toimia on turha tuomita nykypäivän näkökulmasta. Yhdessä vaiheessa Grant jopa kielsi juutalaisten palvelemisen armeijassa suututtuaan armeijan vanavedessä liikkuneille puuvillatrokareille. Orjuuden kieltämisen suurin hyöty olikin etelän rankaiseminen. Lincoln antoi orjuuden vastaisen julistuksen osin myös siksi, etteivät edistyksellisemmät Ranska tai Britannia voisi sen jälkeen liittyä sotaan Konfederaation puolelle, koska silloin ne olisi helppo leimata orjuuden tukijoiksi, mikä olisi ollut sisäpoliittisesti hankalaa. Silmiin pisti myös vanhakantainen sukupuolijako. Sotilaat eivät millään suostuneet naisten töihin, edes sairaanhoito ei sopinut miehisille miehille vaikka kaverin henki oli kyseessä.
Selkeä sotakuvaus
Kirjan toteutus on mainio. Taustoja ja politiikkaa kuvataan sopivasti suhteessa varsinaisiin sotatoimiin. Ainoastaan tärkeimpiä tapahtumia on kuvattu detaljitasolla. Karttojen suhteen kirja on esimerkillinen: kaikki oleelliset tapahtumat ja kahakat on merkitty kahteen peruskarttaan (länsi ja itä), joten kerrankin kännykkää ei tarvitse kaivella pysyäkseen kartalla (sic). Tarvittaessa tilannetta valotetaan erillisillä kartoilla, ja toteutus on paras mihin missään kirjassa olen ikinä törmännyt.
Varsinaiset sotatoimet yllättävät. Unionin puolella käydään toimeksi heti, eikä Marylandissa tai Missourissa hetkauteta korvia vikinälle toimien laillisuudesta kun kapinalliset on kukistettava heti alkuunsa. Tämä säästää tuhansien hengen kun kapina kuihtuu alkuunsa. Yllätyin myös kuinka lähellä pääkaupungit olivat toisiaan. Washington on aivan kapinaan liittyneen Virginian rajalla, eikä matkaa Richmondiin ole kuin rapsakka 100 mailia. Silti Richmondiin hyökättiin lopulta etelästä.
Aluksi vastassa on kaksi amatöörien armeijaa, ja meno sen mukaista. Sota olisi voinut päättyä nopeastikin, koska ensimmäisessä Bull Runin taistelussa jenkit melkein mursivat konfederaattien linjan, mutta toteutus jäi puolitiehen ja apujoukot ehtivät hätiin. Myös McCellaninin toinen yritys käydä Richmondin kimppuun kaatuu herran arkailuun (todennäköisesti olisi onnistunut jos olisi toiminut) mikä johtui Leen joukkojen koon arvioinnista (ja yhden ainoan arvion kyseenalaistamatta jättämisestä). Sodasta jää kuva, että suurin osa komentajista odottaa täydellisiä olosuhteita ja harvinainen määrätietoisuus palkitaan. Tapahtumat vaikuttavat jopa koomisilta, kun rohkea ja määrätietoinen Lee pystyy pitämään alivoimaisenakin aloitteen itsellään.
Sotaonni vaihteli. Puolueettomuudesta haikaillut Kentucky joutui sotatantereeksi ja ensimmäisenä haluttiin turvata Ohio- ja Mississippijoet unionille. Vesiväylien laajuus ja luonto hämmästyttää etenkin Vicksburgin taistelussa: linnoituksen selustaan pyritään ensin Yazoo-joen kautta ja sen jälkeen pienempiä puroja pitkin. Ihan kahjoa! Lopulta Grant koukkaa uhkarohkeasti etelästä, valtaa Jacksonin ja saapuu piirittämään Vicksburgia idästä.
Mississippin hallinta tarkoittaa samalla Konfederaation halkaisemasta keskeltä. Kun tie Texasiin on poikki, on etelä eristetty täydellisesti. Kun Chattanooga saadaan vaikeuksien jälkeen vallattua ja huoltoyhteydet sinne varmistettua, alkavat etelän päivät olla luetut. Sherman hyökkää kaakkoon ja polttaa Atlantan.
Pohjoisen etuna oli sen teollinen ylivoima. Liittovaltio kykeni asettamaan etelän merisaartoon ja eristämään sen muusta maailmasta. Myös upseereilla oli väliä, esimerkiksi Hooker palautti kovia kokeneen ja taistelutahtonsa menettäneen Potomacin armeijan taistelukuntoon yksinkertaisin opein: sotilailla piti olla katto pään päällä ja riittävästi ruokaa. Vaikka voitto oli paperilla varmaa, ei se silti ollut sitä käytännössä. Välillä Lee onnistui johtamaan Konfederaation joukot pitkälle pohjoiseen, mutta murtui kuulussa Gettysburgin verilöylyssä.
Ylivoima näkyy etenkin laivastossa. Konfederaatio sai vesille oikeastaan vain yhden sotalaivan, joka tosin havainnollisti panssarilaivojen ylivoiman puurunkoisia aluksia vastaan. Merrimackin ja Monitorin taistelu on yksi merisodankäynnin virstanpylväistä, ja herätti esimerkiksi Britannian uudistamaan laivastoaan. Sodankäynti juoksuhaudoissa oli esimakua maailmansodan kauhuista, ja sodan loppupuolella nähtiin ensi merkit salamasodasta kun ratsuväki mellasti miten halusi.
Jenkkisotilaita vaivasi vahva kostonhalu. Suuri osa halusi kostaa sodan syypäille ja aiheuttaa maksimaalisesti tuhoa. Vaikka ylilyöntejä koitettiin vastustaa, katsottiin sitä kuitenkin läpi sormien; esimerkiksi Ivan Turchin ilmoitti miehilleen ”sulkevansa silmänsä kahdeksi tunniksi” jolloin nämä tuhosivat Ateenan kaupungin komentajan sopivasti ollessa poissa tutkimassa puolustusjärjestelmiä. Turchin tuomittiin sotaoikeudessa, mutta Lincoln järjesti hänelle ylennyksen, joka käytännössä vastasi armahdusta.
Sodan jatkuessa kostonhimo yltyi ja poltetun maan taktiikasta tuli vallitseva tapa. Etelän selkäranka pyrittiin murskamaan osoittamalla vastarinnan turhuus: Sherman ylipuhui ylipäällikkö Ulysses Grantin ideaansa marssia Atlantasta Savannahiin. Yli 60 000 sotilaan armeija marssi läpi Georgian rauhalliseen 15 mailin päivätahtiin ja eli herroiksi syömällä reittinsä varrelta satoja tuhansia kanoja, sikoja ja lehmiä. Teollisuus ja rautatiet tuhottiin koko matkalta (kuumennetut rautatiekiskot taitettiin puunrunkojen ympärille Shermanin ruseteiksi) ja etelä oli kykenemätön vastaamaan tuhoon kenraali Hoodin johtaessa armeijansa Shermanin sijasta Chattanoogan kimppuun epätoivoisessa hyökkäyksessä.
Lopullinen ratkaisu oli Shermanin marssi pohjoiseen Savannahin kaaduttua ja armeijoiden yhdistyminen Richmondin laidoilla. Lee joutui pakosalle ja armeijan rippeet antautuivat Virginian takametsissä huhtikuun 9. päivänä 1865. Hauskana anekdoottina antautumisasiakirja allekirjoitettiin maatalossa, jonka omistaja oli muuttanut syrjäseudulle sen jälkeen kun hänen maatilansa oli tuhottu sodan ensipäivänä Bull Runin taistelussa!
Lincoln on maineensa ansainnut, koska hän pystyi näkemään pidemmälle kuin suurin osa kostonhimoisista poliitikoista. Lincoln pyrki järjestämään kapinallisten paluun liittovaltioon ilman suurempia sanktioita ja jokainen kapinallinen oli oikeutettu armahdukseen heti aseensa laskettuaan. Leen antautunut armeija sai palata kotiinsa rauhassa. Kontrasti esimerkiksi Saksan kohteluun ensimmäisen maailmansodan jälkeen on hurja.
Valta kuitenkin vaihtui, koska Lincoln murhattiin ennen kuin Konfederaation kaikki joukot ehdivät antautua. Sherman pyrki neuvottelemaan pelkän antautumisen sijaan myös laajemmista rauhanehdoista Lincolnin haluamalla tavalla, mutta poliittinen ilmapiiri oli jo ehtinyt muuttua, ja lopulta Grant joutui sekaantumaan asiaan ja sopi pelkästä sotilaallisesta antautumisesta. Etelää ei saatu Lincolnin toivomalla tavalla takaisin liittovaltioon, ja jälleenrakennuksen ajasta tuli pitkä ja hankala.
Selvittelin jälkitöinä mitä etelässä tapahtui sodan jälkeen. Vaikka orjuus katosi, pyrittiin elämää jatkamaan kuten ennenkin. Ihmettelen, miksei tappio herättänyt kyseenalaistamaan vanhan yhteiskuntamallin toimimattomuutta ja rohkaissut uudistuksiin. Sen sijaan rotuerottelu virallistettiin 1870-luvun Jim Crow-laeissa, jotka pysyivät voimassa 1960-luvulle saakka. Alan ymmärtää paremmin lapsuuden Yön Kuumuudessa sarjaa ja ihmettelen miten tasa-arvo on edennyt Amerikoissa näinkin pitkälle, kun vielä vanhempieni sukupolvi amerikkalaisia syntyi maailmaan jonka paras väri oli valkoinen.
Mitä Amerikan sodasta voi oppia?
Kirjasta jää mieleen montakin asiaa. Ensinnäkin sota toistaa itseään, kuten monien muidenkin selkkausten sen ajateltiin olevan nopea ja tappioiden mitättömiä. Eniten sotaa halusivat ne, jotka eivät itse joutuneet asettumaan hengenvaaralle alttiiksi. Vapaaehtoisia löytyi molemmin puolin sodasta huumaantuneena.
Sodan julmuus ei sekään jää lukijalle epäselväksi. Yksityiskohtiin mennään riittävästi, jotta kaikki karmeus siirtyy lukijan tietoisuuteen, mutta raakuksilla ei mässäillä niin paljoa että lukija turtuisi siihen. Sodan vastapainona Lincolnin vahva usko anteeksiantoon sadoista tuhansista uhreista huolimatta tuntuu epätodelliselta, kun ympärillä muut janoavat kostoa. Keskellä hetkellisesti huonosti sujuvaa sotaa hän piti kiinni presidentinvaalien aikataulusta, ja mittautti kannatuksensa kansalla vaikka olisi voinut välttää epävarman tuloksen vetoamalla lukuisiin tekosyihin. Vahvat miehet erottuvat joukosta.
Myös armeijoiden kulttuuri ja uskollisuus komentajaa kohtaan yllättivät – mikään ei ole muuttunut sitten Caesarin aikojen. Siinä missä Potomacin armeija oli täynnä kurinalaisia jäpittäjiä, komensi Sherman ylpeitä maalaisia, jotka eivät muita kumarrelleet. Moni upseeri erehtyi odottaessaan vapaaehtoisilta sotilaallisuutta (he tulivat sotimaan eivätkä pokkuroimaan), esimerkiksi kenraali Gilbertin ihmetellessä miksei häntä tervehditty keskiyöllä oli tuloksena suunsoittoa sekä tappouhkaus, ja vieläpä joku neropatti pisti hänen hevostaan jotta häirikkö häipyisi unia häiritsemästä. Aika velikultia.
Mustien kohtalo jää sekin mietityttämään lukijaa. Jenkkiarmeijoiden tunkeutuessa etelään niiden perässä kulki varjona kymmenien mailin jono orjia. Heitä ei voitu isommin auttaa, mitä nyt tilanteen salliessa jätettiin leiripaikoille ruokaa. Miten lukutaidoton ja sivistymätön entinen orja koki tämän kaiken, kun yht’äkkiä maailma sellaisena kuin se oli katosi ympäriltä? Merkillistä, ettei kukaan ole näitä tarinoita muistiin kerännyt.
Lukukokemus on erittäin miellyttävä. Aihe on kiinnostava, ja Catton on onnistunut tiivistämään 400 sivuun kaiken oleellisen. Tarina ei missään kohtaa rönsyile turhia eikä mitään oleellista jää kertomatta. En usko kenenkään pystyvän tekemään parempaa yhteenvetoa aiheesta.
Suosittelen kirjaa oikeastaan jokaiselle historiasta, politiikasta, ihmisoikeuksista ja tietenkin sodankäynnistä kiinnostuneille. Aihe on suomalaiselle lukijalle paljon kiinnostavampi mitä odotin, joten kannattaa rohkeasti tarttua erinomaiseen kirjaan.
Arvosana: 5/5
