Imperiumin niminen muisto alkaa vakuuttavasti. Tausta on suorastaan herkullinen, kun nuori diplomaatti Mahit Dzmare lähetetään suurlähettilääksi koko ihmisten tunteman aurinkokunnan käsittävän Teixcalaanin imperiumin pääkaupunkiin tehtävänään pitää Lselin kaivosasema tulevaisuudessakin itsenäisenä tasavaltana. Mahitin edeltäjä on murhattu, imperiumi on sisällissodan partaalla, ja Lselin rajamailla vilisee vihamielisiä alieneita.
Mahit ei (epä)onnekseen joudu reissuun yksin. Lselin asemalla on kehitetty teknologia, jonka avulla ihmisen muistot kyetään tallentamaan ns. imagoon, ja Mahit kantaa mukanaan edeltäjänsä muistoja ja kokemuksia. Yli kymmenen sukupolven mittaiset imagolinjat mahdollistavat kaiken opitun siirtämistä – ja ovat toistaseksi salaisuus Texcalaanille.
Maailma on kuvattu mukavasti kautta kirjan. Perusscifistä tässäkin puhutaan; valoa nopeammin matkustetaan hyppyporttien kautta, imperiumin asukkailla on jatkuva datalinkki päällä, ja alieneita löytyy useampaa sorttia. Kirjan erikoisuus on Texcalaanin viehtymys runouteen, vanhoihin eepoksiin ja monitulkintaiseen viestintään.
Tarina valitettavasti sakkaa jo alkumetreillä. Tapahtumat keskittyvät käytännössä yhdelle ainoalle planeetalle yhden kaupungin yhteen kaupunginosaa. Mikä pahempaa, kirja on pelkkää dialogia. Etenkin kun suoran puheen sijaan vielä viestitään diplomaattisesti verhotuin ilmauksin, ei meikäläisellä pää meinaa kestää mukana. Loputtomien keskustelujen seuraaminen on yksinkertaisesti tylsää!
Parasta antia ovat varsinaista tarinaa taustoittavat osiot. Niiden voimalla sinnittelen ensimmäiset 300 sivua, vaikka välillä tekee mieli heittää hanskat tiskiin. Viimeisen neljänneksen aikana onneksi alkaa tapahtua ja kirjan loppu on kelvollista kamaa. Loppu on hieman yllätyksetön, mutta kokonaisuus jää niukin naukin plussan puolelle. Päällimmäinen tunne on harmistus – tässä olisi ollut aineksia vaikka mihin!
Kirjan luettuani tsekkaan vielä nopeasti kirjailijan taustoja, ja yllätyksekseni Arkady Mertine paljastuu naiseksi. Ylenmääräisen dialogin määrä saa luonnollisen selityksen – samoin moni muukin kirjassa kummeksumani ratkaisu. Ihminen tosiaan kirjoittaa aina itsestään.
Jään pohtimaan omia lukumieltymyksiäni. Parhaita lukemiani pätkiä on Iain M. Banksin kuvaus Mielen (Kulttuuri-sarjan tekoälyn) rakenteesta ja toiminnasta. Genrestä riippumatta ylenpalttinen keskustelu tökkii.
En uskalla suositella kirjaa perinteisen (miehisen?) scifin ystäville, koska matka kohtuullisen toimivaan loppuun on pitkä ja kivinen. Ehkä tämä on naisten scifiä – vai onko kirjan loppu vastaavasti heille pettymys? 🙂
Arvosana: 1+/5
