Ikipuut on kaksijakoinen kirja puista, metsistä ja metsien ekosysteemistä. Valitsin sen seurakseni rankametsälle kuusikon harvennukseen, ja aluksi Ikipuita kuunteli oikein mielellään. Valitettavasti etenkin kirjan loppupuoli on kuitenkin täysin eri maata, ja suunnilleen yhtä kiusallista kuunneltavaa kuin Luonnonvarakeskuksen ”asiantuntijoiden” selitykset ilmastomalliensa toimivuudesta…
Ikipuut kuitenkin alkaa mainiosti. Kirjan alussa esitellään kymmenkunta päähenkilöä ja käydään kunkin kohdalla läpi pieni alustustarina. Etenkin Hoelin perheen tarina lupaa hyvää, ja perheen esi-isän istuttaman kastanjan seuraaminen on mukavaa. Sen sijaan valo-olentoja näkevän Olivian tarina antaa viitteitä siitä, että kirja saattaa lipsahtaa kaseikkoon.
Richard Powers palkittiin ikipuista Pulizerilla. En oikein ymmärrä miksi, koska teos sortuu ränttäämiseen ja ympäristöaktivistien väkivallan puolustamiseen. Tarina on aluksi mainio, mutta ränttäyksen lisäksi minua harmittaa kuinka juoni romahtaa kirjan loppupuolella epäloogisiin ja täysin epäuskottaviin käänteisiin. Powers on uppoutunut aktivistien maailmaan antaumuksella, ja valitettavasti unohtaa täysin kyseenalaistaa liikkeen dogmat. Kirja on täynnä harhaisia juttuja, joista mieleen jäi mm. väite siitä, että mitä vanhempi jokin näkemys on sen varmemmin se on totta. Ei hyvää päivää! 🙈
Tarina seuraa tarkimmin muutamaa aktivistia, jotka ottavat oikeuden omiin käsiinsä. Kuvaus aktivistien elämästä punapuun latvassa on upeaa ja ilmeisen realistisesti kuvattua. En kuitenkaan pysty sympatiseeraamaan porukkaa, joka puhuu kauniisti luonnon puolesta, mutta tuhoaa samaan aikaan muiden omaisuutta. Ihan kuin Teslan myymälöitä tuhoavat vandaalit, jotka putkasta päästyään postaavat someen että poliisi on natsi. Ei voi käsittää.
En tunne riittävän hyvin amerikkalaisen luonnon tilannetta kyetäkseni arvioimaan onko kirjan antama kuva realistinen, mutta epäilen kyllä luontokadon käyneen ihan oikeastikin kylässä. Luonnonsuojelulle on paikkansa, vaikken todellakaan ole keinoista samaa mieltä kirjailijan kanssa.
Taloutta sen sijaan tunnen sen verran hyvin, että kirjan vasemmistovibat ärsyttävät ja vetävät oikeastaan maton koko tarinan alta. Kun tarina siirtyy Oregonin punapuumetsistä Manhattanille kuvaamaan Occupy Wall Streetiä, ollaan jo hyvin lähellä että painan stop. En yksinkertaisesti ymmärrä miksi ympäristöväki aina veljeilee vasemmiston kanssa, ja haaveilee lähes poikkeuksetta kommunismista (vaikka Neuvostoliitto on varmasti pahinta mitä ympäristölle voi tapahtua) eikä ymmärrä ratkaisun löytyvän ihan toisaalta.
Ratkaisu löytyisi kauheasta markkinamekanismista. Niin pitkään kun saastuttamiselle ja luonnonvarojen väärinkäytölle ei ole hintaa, ei kukaan lopeta niitä. Yhteismaan ongelma ei ratkea kuin (talous)tieteen keinon, mutta asia tuntuu mahdottomalta ympäristöväelle. Vapaakauppa on jo lähestulkoon poistanut absoluuttisen köyhyyden, miksei se saa pelastaa myös luontoa? Väärin korjattu vai?
Punavihreä lukutoukka todennäköisesti pitää lukemastaan, nyökyttelee tarinalle, kuvittelee kirjailijan tietävän tyhmää arvostelijaa paremmin sosialismin olevan ratkaisu, fanittaa Karl Marxia (jota ei kuitenkaan ole lukenut) ja ihmettelee ränttiäni. 😀 Silti myös itse tarinasta paljastuu ongelmia, joista yksi on kirjan liika pituus. Olisin leikannut pois ainakin halvaantuneen koodarin Neelay Mehtan, jonka deletointi ei vaikuttaisi mitenkään muuhun juoneen. Myös Rayn ja Dorothyn eriskummallinen avioliitto linkittyy vain löyhästi muuhun kirjaan, ja olisi toiminut jopa paremmin vaikkapa omana parisuhdenovellinaan tai miksei vaikka ihan romaaniksi asti laajennettuna.
Ikipuut on harvinaisen kaksijakoinen lukukokemus. Kirjan alku on mainio, ja luontokuvaus läpi kirjan erinomaista, jopa mestarillista, mutta kirjan liika pituus ja liian monet hahmot, sekä ennen kaikkea ylitsepursuava vasemmistolaisuus vetää homman jäätävästi pakkasen puolelle. Harmittaa, kun haluaisi olla luonnon puolella, muttei näillä perusteilla vaan voi. 🙁
Arvosana: 1+/5
