Erinomainen Tykit, taudit ja teräs ei tyydyttänyt mielenkiintoani maa- ja karjatalouden syntyä kohtaan, aiheesta oli pakko lukea lisää. Yritettyäni turhaan etsiä syvemmälle menevää ja uudempaa kirjaa siinä onnistumatta (tarjolla oli joko maataloutta tai karjataloutta tai vielä Diamondia popularisoidumpia yleisteoksia), otin lukuun 90-luvun parhaana pidetyn poikkitieteellisen katsauksen varmistettuani tekoälyn avustuksella sen olevan pääosiltaan ajantasainen. David R. Harrisin kirja koostuu alan konferenssin pohjalta kerätyistä tieteellisistä tutkimuspapereista, joten ihan kaikille tämä ei sovi.
Kirja on tieteellisen kuivahko kuten odottaa sopii. Päätän jo alkumetreillä lukea mielenkiintoiset osat, enkä paneutua tieteellisiin yksityiskohtiin ja pohdintaan. Lukeminen olkoon leppoisaa.
Maanviljelyksen alku
Maanviljelys alkoi viimeisimmän jääkauden jälkeen hedelmällisen puolikuun alueella, kun lämmin ja kuiva ilmasto alkoi suosia suurijyväisiä, ihmisravinnoksi sopivia viljoja. Ensimmäisenä viljeltiin yksijyvävehnää, sen jälkeen emmervehnää ja ohraa. Muita varhaisia viljelykasveja olivat linssit, herneet ja pellava.
Maanviljelyn alku on todennäköisesti ainutkertainen tapahtuma jossain Jerikon lähistöllä. Asia tuntuu jälkikäteen kummalta; miksei kukaan muka tajunnut näin yksinkertaista asiaa? Jälkiviisaus on aina helppoa, mutta koitapa itse keksiä joku asia josta et vielä tiedä. Edes tunnettujen asioiden yhdistäminen ei käy helposti, mieti vaikka vuosisatoja jatkunutta matka-arkkujen ja -laukkujen raahausta ennen kuin joku keksi (vasta) 80-luvulla lisätä suoraan matkalaukkuun pyörät.
Evoluutio auttoi maanviljelijöitä: vehnässä tapahtui mutaatio, jossa kypsät siemenet jäivätkin kiinni tähkään sen sijaan, että olisivat varisseet maahan; tämä versio tietysti oli maanviljelijöiden suosiossa ja yleistyi räjähdysmäisesti. Evoluutio on hauskaa: villivehnän kannattaa varistaa siemenensä, mutta viljellyn vehnän ei.
Maatalouden aloittanut ihmisryhmä sai vakaasta ravinnonlähteestä valtavan edun. Metsästäjä-keräilijäryhmiin verrattuna maanviljelijöillä on käytössään yli kymmenkertaiset resurssit. Muutos on valtavampi kuin teollistuminen, tietokoneet tai tekoäly!
Maanviljelys on levinnyt noin kilometrin vuosivauhtia läpi Euroopan ja Aasian. Kirjassa vielä spekuloidaan miten tämä tapahtui, mutta tällä vuosituhannella tehty tutkimus on osoittanut, että maanviljely levisi ihmisten mukana, ei siis ideana jonka naapurikansat kopioivat omaan käyttöön. Metsästäjä-keräilijät eivät jostain syystä halunneet omaksua maanviljelyä, vaan jatkoivat jääräpäisesti vanhalla tavallaan, ja jäivät maanviljelijöiden jyräämiksi. Hämmentävää.
Paimentolaisuuden ja karjatalouden alku
Koira on ensimmäinen kesytetty eläin. Koirasta tuli ihmisen seuralainen ikään kuin vahingossa monien suotuisien yhteensattumien ansiosta: ihmisen ja suden on helppo tulkita toistensa tunteita ja kommunikoida keskenään, sudenpennut ovat ihmisten mielestä söpöjä, ja suuria nisäkkäitä (esim. mammutteja) metsästettäessä syötävää riitti puolikesyille susillekin eikä lajien tarvinnut kilpailla keskenään. Kun jääkauden jälkeiset ruohotasangot alkoivat metsittyä, eikä näköönsä luottanut ihminen kyennytkään löytämään saalista peitteisessä maastossa, tuli koirista erinomaisia apureita metsästyksessä erinomaisen hajuaistinsa ansiosta.
Paimentolaisuus on alkanut noin tuhat vuotta maatalouden syntymisen jälkeen Zagros-vuorilla nykyisen Iranin alueella. Maanviljelyksen levitessä kilometrin vuodessa, on täysin mahdollista, että se on jo ehtinyt levitä alueelle siihen mennessä. On edelleen epäselvää, olivatko ensimmäiset paimentolaiset ennestään jo maanviljelijöitä. Koiran merkitys tapahtumien yhteydessä jää käsittelemättä, pohdin kuinka paljon paimenkoira voisikaan helpottaa asiassa.
Ensimmäiset kesytetyt sorkkaeläimet olivat vuohia ja lampaita, joita pidettiin yleensä yhdessä. Myös paimentolaisuuden synty näyttää ainutkertaiselta tapahtumalta, joka on vaatinut hyvää tuuria, sillä kaikkia eläimiä ei voida kesyttää yhtä helposti. Ehkä ajopyynti tuotti niin paljon saalista, että osa eläimistä jätettiin aitaukseen, ja hoksattiin että kilit voisi kasvattaa isommiksi. Taas asian keksimisen hitaus tuntuu oudolta, mutta pitää muistaa ympäristö missä elettiin: kukaan ollut aiemmin kasvattanut eläimiä jolloin idea pitää ensin keksiä ja sen jälkeen perustella idean järkevyys muulle heimolle – joka todennäköisesti haluaa syödä eläimesi heti.
Lampaat ja vuohet kesytettiin ensimmäisenä todennäköisesti siksi, koska niitä pystyttiin helpoimmin käsittelemään myös aikuisina. Kesyttämisprosessi ei välttämättä ollut tietoinen, vaan muutama ihmisten kasvattama eläin on saattanut hyvinä ruokavuosina jäädä syömättä sukukypsiksi asti, ja on ymmärretty jatkuvan eläintenpidon hyödyt suhteessa niiden syömiseen heti. Kirjassa spekuloidaan kesyttäjien olleen naisia, koska miehet eivät söpöistä eläimistä perusta; vähän hataraa minusta ja todisteet uupuvat.
Vasta eläintenpidon ajatuksen vakiinnuttua on domestikoitu muita eläimiä: nauta, sika, aasi, hevonen ja kameli. Näiden lajien täysikasvuiset urokset ovat huomattavasti vaikeampia käsitellä aikuisina, minkä vuoksi niitä ei ole voitu kesyttää puolivahingossa. Kamelinkasvatus on näistä tuorein tapaus, ja dromedaarin leviämistä Intiaan voidaan tutkia kirjallisista lähteistä, toisin kuin esihistoriallisen ajan tapahtumia.
Maatalous oli vaikea omaksua
Maatalouden ja eläinten kesyttämisen ainutkertaisuus on jotenkin huikeaa. Ihmiset ovat varmasti palanneet luonnostaan mukavalle vilja-apajalle, moni on todennäköisesti keksinyt kylvää siemeniä tarkoituksella, mutta on tarvittu todellista myyjää vakuuttamaan koko heimo siitä, että me jäädään nyt tähän, työskennellään jotta vehnävainio kukoistaa ja laajenee, ja asutaan tässä eikä haahuilla pitkin aroa. Luopuminen on psykologisesti vaikeaa, joten moni on varmasti halunnut mieluummin jatkaa vaeltavaa elämäntyyliä ja vastustanut kaikin voimin typerää ideaa, ”kun siellä pohjoisessa on vehreämpää” ja ”etelässä olisi kyllä paljon metsästettävää”, ”en minä tähän rupea”, ”ei me ennenkään ole näin toimittu” jne.
Vielä hullummalta tuntuu nykyinen konsensus siitä, että maatalous on levinnyt geneettisesti, ei kulttuurisesti. Suomeksi maatalous on levinnyt tasaisesti kasvavan väestön raivatessa uusia peltoja ja laitumia, eli maataloutta harjoittava väestö on kasvanut orgaanisesti. Ympärillä asuneita metsästäjä-keräilijöitä ei ole kiinnostanut kokeilla maanviljelystä (muutamia paikallisia poikkeuksia lukuunottamatta), vaikka se tarjoaa monikymmenkertaisen elintason. Geneettisesti voidaan päätellä lähinnä naisten liittyneen maanviljelijöiden joukkoon, joko raadollisesti ryöstettynä, tai kenties maanviljelijämiesten paremman elatuskyvyn havainneena. Toiseen suuntaan liikettä ei ole ollut.
Näen maatalouden synnyssä yhtymäkohtia Nassim Nicholas Talebin ajatuksiin itsenäisestä yrittäjäkeksijästä innovaation lähteenä. Ryhmänä ihminen on muutosvastainen ja haluaa jatkaa kuten aina ennenkin, joten saamme kiittää yksittäisiä hulluja keksijöitä vallankumouksellisista ideoista. Maanviljelys olisi keksitty useamman kerran useammassa paikassa, jos ihmiset olisivat myönteisempiä uusille ideoille.
Dehesa
Kirjasta tulee opittua paljon, varsinkin kun tutkii siinä sivussa Suomen tapahtumia. Suomalaiset maatiaiskannat ovat vanhaa perua ja harmillisesti osa on menetetty; esimerkiksi karvainen suomensika on kuollut sukupuuttoon sata vuotta sitten.
Iberiankinkun alkuperä on mielenkiintoinen, sillä siat elävät dehesalla, josta en ole ennen kuullutkaan. Dehesa on laidun, jolla kasvaa harvakseltaan tammia, ja nykyisen Espanjaan ja Portugaliin rajoittuneet dehesat ovat jatkuneen itään pitkin Välimeren rantaa. Dehesan tammien tiheys on optimoitu terhojen tuotantoon. Yllätyn kuinka paljon tammi tuottaa tammenterhoja (usemman kuution vuodessa), ja kuinka vähän niitä tarvitaan lihakilon tuottamiseen. Tarinan mukaan yksi ainoa tuottoisa tammi elättää portugalilaismummon!
Kirjan mukaan Välimeren alueella dehesa on kaikkein tehokkain tapa kasvattaa ruokaa. Vaikka lihantuotanto on teoriassa kasvintuotantoa tehottomampaa, niin alueen maa soveltuu viljanviljelyyn niin huonosti, että asetelma kääntyykin päälaelleen. Harmi, että karjatalous käytännössä sivuutetaan, koska olisi ollut kiintoisaa lukea sen tehokkuudesta eri alueilla. Tekoäly vahvistaa, että Suomen pohjoisemmalla puoliskolla karjatalous tuottaa enemmän ruokaa, koska vilja ei yksinkertaisesti menesty riittävän hyvin.
Kirjassa käsitellään runsaasti viljelykasvien ja kesytettyjen eläinten evoluutiota, muttei lainkaan ihmisten muuttumista maanviljelyn jälkeen, vaikka kaiken järjen mukaan myös ihmislaji on muuttunut. Tiedän eurooppalaisten vatsojen sopeutuneen karjatalouden myötä pilkkomaan laktoosia, mutta mitähän muuta on tapahtunut? Osin kirjan, osin tutun kokemusten ansiosta innostun hakemaan Hyriasta raakamaitoa testiin, mutta muu perhe ei oikein innostu vaikka sen pitäisi sopia laktoosi-intolerantikollekin. Hämmentävää: miksi teollisesti prosessoitu maito tuntuu paremmalta vaihtoehdolta kuin tuoretavara?
Off-topic pohdintaa
Haluttomuus omaksua objektiivisesti vahvempi kulttuuri tuntuu hullulta. Maanviljelijän käytössä on karkeasti 20-kertaiset resurssit, mutta metsästäjä-keräilijä haluaa silti säilyttää omat tapansa. Miksi?
Pohdin yhtymäkohtia nykypäivään. Johtaako oman kulttuurin yliarvostaminen ongelmiin, kun huonoista perinteistä ei luovuta ja naapurilta omaksuta tilalle parempia? Selittääkö muutosvastarinta rasismia ja syrjintää paremmin tiettyjen etnisten, kulttuuristen ja sosioekonomisten ryhmien heikomman pärjäämisen heidän pitäessä kiinni ei-niin-hyvin toimivista tavoistaan? Esimerkiksi Kiina olisi voinut Euroopan sijaan valloittaa maailman 1500-luvulla, jos se olisi ollut avoin uusille ideoille sisäänpäin sulkeutumisen sijaan (keisari mm. kielsi kauppamerenkulun). Japani puolestaan toimi toisin päin, löi sodassa Venäjän ja valtasi Kiinalta laajoja alueita vaikkei lopulta kyennytkään pitämään niitä.
Koitan etsiä tutkimuksia aiheesta, mutta ChatGPT ei suostu yhteistyöhön; se ilmeisesti pitää promptiani poliittisesti epäkorrektina. Grok sen sijaan tekee työtä käskettyä ja kertoo kulttuurin muutosvastarinnan asteen selittävän jopa 50-70% ihmisryhmän menestyksestä. Aika iso osuus; olemme ilmeisesti opittujen tapojemme orjia. Harmi kun tutkimustietoa on niin ohuesti.
Yhteenveto
Kirja on hyvä lisä Diamondin klassikolle, mutta aiheen pitää tosissaan kiinnostaa. Teksti on tieteellisen kuivakkaa ja kaskut loistavat poissaolollaan. Yli 30 vuotias kirja ei ole kaikilta osin ajantasainen, joten lukijan on pakko selvittää mitkä luvut ovat kurantteja ja mitkä eivät. Jätin itse vanhentuneet artikkelit kokonaan lukematta.
Ainakin puolet kirjasta on mielenkiintoista ja edelleen faktojen puolesta oikein. Hirveästi uutta tästä ei opi Diamondin kirjaan verraten, lähinnä maatalouden ja paimentolaisuuden alku tarkentuu.
Luku dehesasta on mielenkiintoinen enkä tiennyt ennestään tästä mitään. Toinen kohokohta on dromedaarin leviämisen yhteydessä pohdittu uskontojen ja kulttuurien toisistaan poikkeava suhtautuminen eläimiin.
Kirja soveltuu asiasta kiinnostuneelle, tavan lukijan kannattaa lukaista mieluummin Tykit, taudit ja teräs.
