Petos ja itsepetos ihmiselämässä esittää biologiset perustelut sille, miksi ihminen pettää muita ja itseään. Keväällä edesmennyt evoluutiobiologi ja sosiologi Robert Trivers (19.2.1943 – 12.3.2026) tutki urallaan vastavuoroista altruismia ja vanhempien sekä lasten välistä konfliktia. Hänen tutkimuksiensa pohjalta on nimetty Triversin sääntö, jonka mukaan puolison valitsee sukupuolista se, joka investoi jälkeläisiinsä enemmän.
Petos ja itsepetos ihmiselämässä on riemastuttavan epäsovinnainen kirja, jota lukee mielellään. Teos on maittava yhdistelmä vahvaa biologista faktaa, jota ryyditetään Triversin omakohtaisilla (usein epäonnisilla) kokemuksilla esimerkiksi huumeidenkäytöstä ja naisten iskemisestä. Herkkähipiäiset tuskin tästä pitävät, vaan tuomitsevat kirjoittajan jo ulkoisten seikkojen takia; viimeistään kuullessaan Triversin kommentoineen Epstein kohun yhteydessä, että nykyisin 14-15 -vuotiaat teinittytöt ovat yhtä kypsiä kuin aikuiset naiset 60 vuotta sitten, mikä tietysti aiheutti pahennusta (vaikka pitäisikin paikkansa).
Kirjan parasta antia on Triversin erikoisala eli evoluutiobiologia. Hämmästelen, miten hyvin ihminen aistii taustalla olevan matematiikan; Trivers kertoo lasten suhtautuvan negatiivisesti puolisisarukseen, jonka he automaattisesti kokevat uhaksi itselleen. Itse huomasin suhtautuvani hivenen positiivisemmin puolisoni aiempiin lapsiin saatuamme yhteisen lapsen (lapsipuolieni perimästä 25% on samaa kuin omalla lapsellani, vaikkei lapsipuolillani tietenkään minun geenejäni olekaan). Serkumpi taas on myös biologisesti herkumpi, koska serkkujen suhteesta syntyneiden lasten sukulaisuus on 5/8 eikä tyypillinen ½. Hauskaa laskentoa!
Ympäristö voi pakottaa ihmisen itsepetokseen; pahimmillaan vangittu samaistuu vangitsijaan (Tukholman syndrooma) tai parisuhdeväkivallan uhri omaksuu puolison maailmankuvan. Yleisempää on kuitenkin haaveilu: kuvitellaan ihastuksen kohteen vielä rakastuvan minuun, kuvitellaan uran olevan noususuhtainen, tai yrityksen vielä kääntyvän voitolle. Edes muistiin ei voi luottaa: ihmiset muistavat kolesteroliarvonsa olleen todellista matalampi.
Ihminen pettää jo muutaman kuukauden ikäisenä. Tosielämä todistaa väitteen: viisivuotias tyttäreni kertoo syöneensä lautasen tyhjäksi ruuasta jota ei pidä, mutta löydän ruuantähteet biojäteämpäristä. Hän kuitenkin tunnustaa teon, aivan kuten Trivers ennustaa; vanhemmille valehteleminen on vaikeinta.
Esimerkit ovat hyviä ja mieleenpainuvia, kun ne ovat elettyä elämää. Trivers kertoo polttavansa marihuanaa, mutta lukevansa vain sen hyödyistä, ei lainkaan haitoista. Tupakkatutkimukset taas eivät voisi vähempää kiinnostaa, koska hän ei polta. Kokaiinin hän taas uskotteli auttavan työnteossa, mikä on jo todellinen itsepetos! Kerran Trivers ajoi melkein ulos tieltä esitellessään ajotaitojaan nuorelle naiselle. Hän jakaa epäonnistuneen iskuyrityksen yökerhossa ja typerän huijauksen raveissa.
Pidän siitä, kuinka herra jakaa rohkeasti elämänsä törkyisetkin yksityiskohdat. Häpeilemättömyys nostaa myös kirjan uskottavuutta, koska kehnoa tiedettä tekevältä kaverilta ei näin huonoa käytöstä siedettäisi.
Seksin ja parisuhteen (itse)petokset
Trivers havainnoi usein sukupuolieroja, ja esittää biologiset perusteet sukupuolten erilaiselle käyttäytymiselle. Seurustelun aloittamiseksi mies pettää itseään, ja on itsevarmempi sekä kuvittelee naisen mielenkiinnon itseään kohtaan suuremmaksi. Virhe ei ole kovin kallis (pakit) kun pysyy kohtuudessa eikä saa yli-innokkaan mainetta, joten itsepetos kannattaa. Maine saattaa tietyissä oloissa olla vaikea menettää, sillä muistan erään kaverini säännönmukaisesti kiertäneen kaikki baarin naiset läpi, ja lopulta aina tärppäsi.
Nainen taas on miehiä taitavampi tunnistamaan petoksen. Trivers kertoo, että hän naiivisti huomauttaa havaitessaan kumppanin valehtelevan, kun taas hänen kumppaninsa ei ollut sanonut mitään ennen kuin hän itse havaitsi vaimonsa tietävän pitkään jatkuneesta valheiden sarjasta (mietin vaan mitähän mies oli tehnyt). Havainnot vastaavat omia kokemuksiani: nostan itse kissan pöydälle havaitessani tai epäillessäni petosta, mutta naiset jäävät hilloamaan havaitsemiaan petoksia (tosia ja kuviteltuja) palatakseen niihin kun olen jo unohtanut koko asian.
Parisuhde voi hyötyä tai kärsiä itsepetoksesta. Onnellisissa liitoissa kumpikin kuvittelee kumppaninsa olevan parempi kuin tämä todellisuudessa on. Hankalaksi tilanteen tekee joko kiihkeän seksin tai rakkauden puute, joka johtaa väistämättä petokseen ja itsepetokseen (ja pettymykseen, kun tilanne selviää petetylle). Trivers summaa, että avioliittoon kannattaa mennä molemmat silmät auki, mutta sitten sulkea toinen.
Trivers pohtii mielenkiintoisesti pettämistä. Petetty sulkee silmänsä joskus pitkäksikin aikaa, koska itsepetos on helpompi vaihtoehto kuin tosiasioiden tunnistaminen. Naiset muuten haistavat petoksen helposti, kun miehille ei tule mieleen käydä suihkussa varvin jälkeen.
Petos vanhemmuudessa voi koskea vain miehiä, koska äidistä harvemmin on epävarmuutta. Tutkimusten mukaan äiti ja äidin sukulaiset sanovat poikkeuksetta miehen muistuttavan isää, ja lapsen yhdennäköisyys (oletettuun) isään lisää todennäköisyyttä, että isä ottaa lapsen kasvatettavakseen (tai suostuu maksamaan elatusmaksut). Senegalissa sanotaan, että on parempi saada itseään muistuttavia rumia lapsia, kuin kauniita mutta naapuria muistuttavia!
Miehen reaktio naisen uskottomuuteen on viha ja aggressio; maailmanlaajuisesti naisten mahdollisuutta pettää on aina rajoitettu. Sukupuolielinten silpominen, jalkojen sitominen, ja luostariin sulkeminen ovat selkeitä ja karuja esimerkkejä mahdollisuuksien minimoinnista. Erikoisena yksityiskohtana mies usein kiihottuu naisen uskottomuudesta – mikä onkin biologisesti järkevää, jotta oma sperma voi korvata kilpailijan sperman. Naisten kohdalla näin ei Triversin mukaan milloinkaan käy.
Itsepetos ja immuunijärjestelmä
Trivers loistaa myös immuunijärjestelmää tutkivissa luvuissa, joista oppii paljon. Hoksaan, että ihmetellessäni ”onkohan tulossa flunssa” kehon immuunijärjestelmä on jo tehnyt tehtävänsä ja pöpöt on nitistetty. Kun on vetämätön olo eikä huvita mitään, keho koittaa kertoa että lepää nyt, jotta immuunijärjestelmä jaksaa palautua seuraavan iskun varalle.
Nippelitietoa on paljon. Immuunijärjestelmän ja hyvän unen välillä on vahva yhteys. Testosteronin määrä taas on kääntäen verrannollinen puolustuskykyyn: parisuhteessa olevilla miehillä on paras vastustuskyky, sinkuilla kehnompi, ja aktiivisilla homomiehillä heikoin. Samoin stressin synnyttämän kortikosteroidit alentavat vastustuskykyä. Musiikki on hyvästä. Mielenkiintoisena yksityiskohtana asuinalueen loiskuormitus vaikuttaa älylliseen kehittymiseen.
Asioiden pitäminen sisällään heikentää immuunijärjestelmää. Jos ei puhu kellekään kohtaamistaan traumoista, vaan esittää täydellisempää kuin on, se heikentää unta ja siten immuunijärjestelmää. Päiväkirjakin auttaa asioiden purkamiseen. Mitä vähemmän on itsepetosta, sitä terveellisempää elämä yleensä on.
Ainoistaan joissain tilanteissa itsepetos on hyvästä. Positiivisuuden on osoitettu olevan hyväksi immuunijärjestelmälle, eli siinä pieni määrä itsepetosta on hyvä juttu. Iän mukana muuten syntyy luonnostaan positiivinen vinouma ajatteluun, kun ihminen pettää itseään sivuuttamalla negatiivisia asioita – siis vanhempana on leppoisaa. Trivers kuitenkin päättää luvun esittämällä, että korrelaatio voi myös kulkea toiseen suuntaan, eli hyvä immuunijärjestelmä johtaa positiivisuuteen. Siinä voi olla perää, koska hyvin syöneenä, nukkuneena ja liikkuneena on poikkeuksetta positiivinen olo.
Pettävää homostelua
Heteromiesten katsoessa hetero-, lesbo- ja homopornoa havaittiin miesten arvioivan rehellisesti kiihottumistaan, eikä katsojan kokemuksen ja ”stondismittarin” antaman arvon välillä ollut eroa. Ainoa poikkeus syntyi homofoobisten katsoessa homoseksiä, jolloin heillä oli mittauksen mukaan vahvempi seisokki kuin homouteen rennosti suhtautuvilla (noin kaksi kertaa kovempi kuin lesboseksiä katsoessa), mutta he kuitenkin väittivät etteivät he kiihottuneet. Trivers harmittelee, kun testistä ei voi päätellä onko kyse puhtaasti itsepetoksesta (eli koehenkilö oikeasti luuli ettei hän kiihotu vaikka kiihottui) vai valehtelivatko he tutkijalle homoleffan aiheuttamista säpinöistä.
Moni salaa nykypäivänäkin homoseksuaalisuutensa, ja itsepetos heikentää immuunijärjestelmää. Kaapissa olevalla on kaksinkertainen syöpäriski ja se on kaiken huipuksi suoraan verrannollinen siihen kuinka syvällä kaapissa on. Tutkittaessa HIV-positiivisia moni kielsi sairastumisensa tappavaan tautiin ja levitti virusta entisestään.
Miksi seksuaalista suuntautumista sitten hävetään? Evoluutiobiologin silmin asia on selvä: homoseksuaalisuus (ja masturbointi ja eläimiin sekaantumisen ja moni muu seksuaalinen toiminta) hyödyttää vain yksilöä, mutta haittaa hänen sukulaisiaan paljastumisen stigman takia, joten ulkopuolinen paine tai sen pelko pitää kaapissa.
Petos yhteiskunnassa
Jokaisella valtiolla on oma kansallinen narratiivista, jonka edessä sallitaan suuretkin itsepetokset, esimerkiksi Turkki kieltää kiivaasti armenialaisten kansanmurhan – ja suuri osa turkkilaisista ilmeisesti todella uskoo sen. Yhdysvaltain narratiivi on sekin kiinnostava, vaikka Trives sortuukin presentismiin perustajaisien sanomisia kritisoidessaan. Millähän suomalaiset pettävät itseään? Ensimmäisenä tulee mieleen korruption puute, maailman paras peruskoulu ja sisu.
Trivers esittää erinomaisella tavalla Israelin synnyn, joka sekin täyttää heittämällä kansanmurhan kriteerit. Kuitenkin juutalaisten syrjinnästä syyllisyyttä tunteneet länsimaat sulkivat silmänsä, ja arabimaat ympärillä pettivät sekä itseään että maailmaa (Usan öljyinvestointien ja sotilaallisen tuen toivossa). Yllätyin siitä, että Israel tukee Turkkia armenialaisten joukkomurhan piilottelussa, ja Triversin teoria syystä on enemmän kuin mahdollinen: Israelin kannattaa ylläpitää holokaustista kuvaa, että se on jotenkin ainutkertainen tapahtuma.
Sota vaati Triversin mukaan koko kansakunnan kattavan itsepetoksen. Näinhän se menee, olen ihmetellyt tarinoita värväytymispaikoille rientäneistä nuorista miehistä ensimmäisen maailmansodan alla. Irakin sodan (2003) suhteen toimitaan aivan kuten Nasan sukkulaonnettomuuksien kohdalla: ensin keksitään syyt ja uskotaan niihin, sen jälkeen piilotellaan tosiasioita.
Joskus toki riittää pelkkä hallitsijan itsepetos, Putinin räpiköinti Ukrainassa on malliesimerkki itseään toistavasta historiasta. Trump lienee mestari asiassa, viimeisimpänä hän sortui Iranissa itsepetokseen pommitusten voimasta; USA uskoo edelleen pommikoneiden voimaan, vaikka Saksa tai Japani eivät antautuneet vaikka kokonaisia kaupunkeja tuhottiin (eikä Lontoon suurpommitukset tehneet mitään). Kuvitellaankohan Ukrainassa droonisodan muuttavan sodan kulun, vaikka pommitukset aina tähän mennessä ovat vain kääntäneet siviiliväestön kannattamaan sotaa?
Petos yliopistossa
Itsepetos näkyy kaikkialla. Selvimmin se näkyy tasa-arvokeskustelussa ilmenevässä sukupuolierojen mitätöinnissä ja suoranaisessa kieltämisessä, kun Trivers lataa pöytään paketin biologisesti kiistämättömiä sukupuolieroja evoluutiobiologin asiantuntemuksella. Naurahdan poliittiselle korrektiudelle, jonka vuoksi yritetään muuttaa ikäviä sanoja toisiksi (esimerkiksi vajaamielinen ensin autistiksi ja nyt neuroepätyypilliseksi) vaikka muutos on väkisin väliaikainen (veikkaan, että neuroepätyypillisen aletaan jossain kohtaa ajatella olevan epäkunnioittava ilmaus). Sukupuolikeskustelussa Trivers mainitsee siittiöitä tuottavan ja munasolun tuottavan sukupuolen, kuten biologin voi odottaakin, ja hämmentää englanninkielen sanojen sex (muuttunut sukupuolesta tarkoittamaan seksin harjoittamista) ja gender (muuttunut sanojen suvusta tarkoittamaan sukupuoli-identiteettiä) etymologialla, jota suomalainen tuskin on tullut ajatelleeksi.
Trivers antaa täyslaidallisen yliopistomaailmalle, jossa itsepetos jyllää valtoimenaan. Erityisesti hän räimii sosiaaliantropologiaa, jossa biologian merkitystä ei vain suostuta hyväksymään. Siinä missä fysiikan, kemian tai biologian laitoksella petoksen mahdollisuus on minimaalinen kokeiden todistaessa väistämättömästi teorian todenmukaisuuden, voi humanistisella puolella kieltää tosiasiat vuosikymmeniä jäämättä siitä kiinni. Naurahdan, kun Trivers summaa amerikkalaisten antropologian laitosten kahtiajaon biologiaa ymmärtäviin ja ymmärtämättömiin: ”he pitävät meitä natseina, ja me heitä idiootteina”.
Luku lento- ja avaruusonnettomuuksista on erinomainen. Koneita tulee maihin, kun perämies pettää itseään ja kuvittelee kaiken menevän hyvin, eikä keskeytä nousua kapteenin suhtautuessa välinpitämättömästi siipien jäätymiseen. Egypti käyttää kaikki keinot kieltääkseen lentäjän tahalleen vetäneen koneen mereen, vaikka musta laatikko paljastaa perämiehen ottaneen autopilotin pois päältä heti kapteenin mentyä vessaan ja sitten ohjanneen koneen syöksyyn huutaen ”Tawakkalt `ala Allah”. FAA:n sekoilu ja etenkin 911-kaappauksia edeltänyt leväperäisyys on melkoista luettavaa.
Järkyttävintä on Nasan touhu sekä Challenger- että Columbia -onnettomuuksissa. Turvallisuuteen viitataan kintaalla, ja petetään itse kuvittelemalla että hyvin menee. Vaaratilanteista ei opita, alaisia kielletään tutkimasta ongelmia, ja kun johdon intressi (pitää pallinsa ja saada lisärahoitusta) on eri kuin astronautilla (selvitä hengissä), niin lopulta toivotaan vain parasta. Peliteoreettisesti se on johtajille paras valinta, jos omatunto sen kestää (huom! itsepetos auttaa pahimmassa skenaariossa): jos käy hyvä tuuri, pysyy rahoitus ja työpaikka, jos käy huono tuuri, niin joku muu kuolee.
Esimerkiksi Challengerin laukaisua ei siirretty, vaikka sukkulan tuhonneen O-renkaan toimittaja kertoi riskin tiivisteen hajoamiselle olevan liian suuri. Columbian nousussa saaneita vaurioita ei edes tutkittu ja johto kielsi kuvaamasta vaurioita vakoilusatelliitilla; ilmeisesti vain siksi, koska Nasalla ei olisi ollut keinoa pelastaa laskeutumiskyvytöntä sukkulaa. Siis ainoa keino oli vain sulkea silmät, pettää itseään ja toivoa parasta. Mikä pahinta, lennot olivat pelkkää PR:ää ja kuolemat siksi vieläkin turhempia: miehistö oli monikulttuurinen ja tiedeohjelma oli koululaisten keksimä.
Vanha tuttu Feynman toimi Challengerin tutkijalautakunnan johtajana. Hän laski, että jos Nasan johdon pieneksi arvioitua riskiä sovellettaisiin lentoliikenteeseen, tulisi pelkästään jenkkilässä joka päivä maihin 300 lentokonetta. Ihan pienellä riskillä mentiin! 🙉
Trivers kritisoi Freudia, joka kertoi teoriansa olevan niin hyvä, ettei kokeita tarvita. Lopuksi hän siteeraa taas Feynmania:
On samantekevåä, kuinka kaunis arvaus on tai kuinka älykäs arvaaja on tai kuinka kuuluisa arvaaja on. Jos koe on eri mieltä hänen arvauksensa kanssa, arvaus on väärin. Näin yksinkertaista se on.
Vältä itsepetosta
Kirja on mainio. Se saa pohtimaan missä itse petän itseäni. Kenties paras tapa paljastaa oma itsepetos on pohtia, mitä tietoa ei halua nähdä, koska juuri omien fantasioiden kanssa ristiriitaisen datan välttely on varmin itsepetoksen merkki. Minulla on sinulle huonoja uutisia, jos välttelet keskusteluja puolison tai pomon kanssa, jätät laskut lukematta tai kirjanpidon tekemättä, tai et seuraan lainkaan myyntiä tai uuden tiimiläisen edistymistä.
Trivers on parhaimmillaan evoluutiobiologin vahvuusalueilla eli parinvalinnassa, seksissä ja sukulaisten pettämisessä. Kaukaisemmissa aiheissa ote ei ole yhtä vahva, ja spekulaation määrä kasvaa; vaikeus soveltaa itsepetosta kaukaisemmille tieteenaloille osoittautuu hankalaksi pienten kauneusvirheiden pistäessä silmään. Trivers esimerkiksi väittää, ettei Napoleon päässyt Moskovaan asti (ranskalaiset pitivät kaupunkia hallussaan noin kuukauden syksyllä 1812) kenties sekoittaen hänet esikaupunkialueille jämähtäneeseen Hitleriin.
Kokonaisuus on erinomainen. Omakohtaiset kokemukset parisuhderintamalla ja omien itsepetosten analysointi ovat kirsikka kakun päällä.
Älä petä itseäsi vaan lue Petos ja itsepetos ihmiselämässä.
