American Rust on kiehtova tosielämää ja satua sekoitteleva kurkistus Pennsylvanin kuihtuvaan Monongahelan laaksoon. Kuvitteellisen Buellin kaupungin terästehdas on suljettu ja mennyt vauraus pelkkä muisto vain, joten luvassa on luonnollisesti haasteita tarinan henkilöille. Philipp Meyer on tähän mennessä kirjoittanut vain kaksi teosta, ja mestarillisen The Sonin luettuani odotukset ovat korkealla.
American Rust seuraa kahden kaveruksen ja heidän perheidensä elämää muutaman kriittisen päivän ajan. Isaac English on parikymppinen huippuälykäs teini, joka on jäänyt – opiskelun sijaan – pitämään huolta sairaasta isästään äidin tehtyä itsemurhan, ja siskonsa Leen lähdettyä Yaleen opiskelemaan. Isaacin paras ystävä Billy Poe on entinen jalkapallotähti, joka kuitenkin jäi kotikaupunkiinsa vetelehtimään huolimatta hänelle tarjottujen stipendien mahdollistamista opiskelupaikoista. Poe asuu tuplaleveässä asuntovaunussa poikaansa palvovan Grace-äidin kanssa, joka arpoo jatkaako suhdetta hulttioisä Virgiliin, vai yrittääkö sittenkin herätellä suhdetta poliisipäällikkö Dell Harrisin kanssa.
Tarina alkaessa Isaac on lopulta päättänyt lähteä kotoa ja karata Kaliforniaan hakeutuakseen Berkeleyn yliopistoon. Hän nyysii isänsä säästöt tietäessään tämän selviävän, koska rikkaan miehen nainut Lee on tulossa käymään kotona. Billy ei pidä Isaacin ideasta, mutta lähtee kuitenkin saattamaan kaveriaan alkumatkalle. Montaa sivua ei kulu, kun suunnitelmat muuttuvat ja asiat menevät pahan kerran sekaisin.
American Rust imee mukaansa alusta alkaen, aivan kuten aiemmin lukemani The Son teki. Meyer seuraa vuorotellen kunkin henkilön elämää ja onnistuu rakentamaan kirjan, jota ei malta laskea käsistään. Tarina soljuu tasaisen tappavasti alusta loppuun, eikä heikkoja hetkiä ole. Lukija vain odottaa käykö ihmisille huonosti vai todella huonosti.
Mikään hyvän mielen kirja tämä ei ole. Yksikään päähenkilöistä ei ole kovin tyytyväinen elämäänsä, ja jokainen tietää sisimmässään ettei siitä voi syyttää muita kuin itseään. Meyer nostaa jokaisen henkilön kohdalla esiin useita elämän valintoja, joissa olisi kannattanut tehdä toisin. Muutoksen pelottaessa oikeat valinnat on kuitenkin jätetty tekemättä, ja mahdollisuuteen tarttumisen ja siitä johtuen hetkellisen epämukavuuden sijaan on valittu olla tekemättä mitään – mikä sekin on valinta. Teos kuvaa mestarillisesti ihmisen taipumusta valita mieluummin tuttu mutta kurja todennäköisesti paremman sijaan.
Hahmot ovat mainioita. Etenkin Billy Poen hahmo ihmetyttää: kaveri tietää itsekin, ettei ole järkeä tapella ihan jokaisen vastaantulijan kanssa jonka voi vähäisessäkin määrin tulkita haastavan riitaa, mutta silti nuorukainen ei voi itselleen mitään. Mystisen kunnian nimissä on pakko vetää kaikkia pataan eikä hän kykene ymmärtämään kuinka Isaac voi ohittaa minkä tahansa loukkauksen olkia kohauttaen ja paikalta poistuen.
Vaikka Buellin kaupunki on keksitty, ovat muut paikat todellisia. Lukija voi seurata tapahtumia kartalta ja lumoutua Mon laakson kauneudesta. Samat teemat näköjään toistuvat kummassakin Meyerin teoksessa, nytkin luonto ja kevään herääminen on kuvattu mallikkaasti.
Suomalaislukija ei voi olla vertaamatta Mon laaksoa Kymenlaaksoon. Kovapalkkaiset työt teräs- tai paperiteollisuudessa loppuvat, ja vievät alueen syöksykierteeseen, jota on hankala oikaista. Ihmiset etsivät syntipukkia kärsimyksilleen ulkopuolelta, ja ainoastaan Isaac kykenee ymmärtämään syy-seuraussuhteita kilpailukyvyn katoamiseen saakka. Tehtaiden sulkeminen on yksilön kannalta tragedia, mutta kenen vika tehtaan sulkeminen lopulta on? Entä voiko ison ja kalliin talon ylityökorvauksilla ostanutta duunaria syyttää tyhmyydestä (millä maksat lainaa kun töitä ei ole, eikä myydäkään voi kun kukaan ei osta), jos hän ei nähnyt työpaikkansa väistämätöntä kohtaloa? Kuinka pitkälle asioiden pitää mennä, ennen kuin kykenee näkemään miten on pettänyt itseään?
Pohdin miksi pidän tästä. Päädyn siihen, että parasta on kirjoitustyyli, joka on silkkaa tajunnanvirtaa kolmannessa persoonassa. Keskustelujen määrä minimoituu Meyerin kuvatessa piinallisen tarkasti mitä ihmiset ajattelevat, joten tarinaa on helpompi seurata kuin monia kirjoja, joissa lukijan pitäisi osata poimia vihjauksia dialogista (tekemätön paikka meikäläiselle). Suoraviivaiselle lukijalle tämä on pelkkää nautintoa, samalla hämmästelen miten oudosti ihmiset voivat ajatella ja maailmaa katsoa. Vielä kun osaisi soveltaa tätä käytäntöön ja oppia päättelemään kuinka tosielämän ihmiset ympärillä ajattelevat.
Jännityksen elementit ovat poikkeuksellisia: tunnelmaa kiristää odotus siitä mitä päähenkilö päättää tehdä. Priorisoiko hän lyhyen aikavälin mielihyvää, vai pystyykö hän valitsemaan pitkällä aikavälillä parhaan vaihtoehdon? Lukija alkaa väkisin miettiä myös omia valintojaan – toivon mukaan lähinnä tulevia, vanhoista oppien.
Ainoat lievät miinukset ovat välimerkkien vähäisyys ja erikoiset lauserakenteet tajunnanvirrassa, joiden vuoksi lukija joutuu välillä lukemaan lauseen useampaan kertaan ymmärtääkseen mitä siinä tarkoitetaan. Muutamalla pilkulla tilanne olisi korjattu! Myös muutamien (amerikkalaislukijoille varmasti tuttujen) lyhenteiden kanssa joutuu turvautumaan googleen, mutta kokonaisuutena teksti on sujuvaa ja tätä lukee mielellään.
Romaani ei turhaan ole saanut useampaa vuoden kirja 2009 -palkintoa. Tämä on yksinkertaisesti mestariteos. Meyer taitaa draaman kaaren ja onnistuu tragediassaan liki täydellisesti. Kustantajat huomio, napatkaa vuodelle 2025 huhuttu The City ohjelmaan. Suosittelen Meyerin opuksia lukumakua katsomatta kaikille.
Arvosana: 5+/5
