Philipp Meyer on Suomessa ilmeisen tuntematon kirjailija, jonka teos The Son tarttui lukuun muistaakseni Ryan Holidayn lukusuosituslistalta. Eeppinen tarina kertoo kolmen henkilön silmin McCulloughin suvun tarinan Texasissa vuosilta 1836-2012. Tarinan kattamaan ajanjaksoon mahtuu lukemattomia suuria – lähinnä sotaisia – tapahtumia, kuten Texasin itsenäistyminen ja liittyminen Yhdysvaltoihin, Usan:n sisällisota, Bandit War eli meksikolaisten hatara yritys palauttaa osa Texasista vanhaan emämaahan vuosina 1915-1919, molemmat maailmansodat ja lukuisia paikallisia kahakoita. Ihmisen julmuus ja sokeus omille teoille onkin kirjan keskeinen teema.
Eli McCullough (s.1836), suvun patriarkka, on ensimmäinen Texasin tasavallassa syntynyt lapsi. Komanssit sieppaavat hänet 13-vuotiaana, ja lopulta hän omaksuu intiaanien tavat. ”Sivistyksen” pariin palattuaan hän rakentaa valtavan karja- ja öljyimperiumin – lähinnä verellä.
Elin poika Peter (s. 1870) on isänsä vastakohta. Hän kamppailee epätoivoisesti isäänsä vastaan, muttei voi estää hänen toimiaan. Puoli vuosisataa liian aikaisin syntynyt Peter näkee maailman toisin kuin muut, joten omatunto soimaa häntä muidenkin synneistä.
Peterin lapsenlapi Jeanne Anne (s.1926) on monin tavoin isoisoisänsä ilmentymä, ja hänellä on Eliin läheinen suhde tämän kuolemaan saakka. Tiukka bisnesnainen priorisoi suvun menestyksen kaiken muun edelle. Kirjan alussa hän lyyhistyy suvun kartanon saliin ja joutuu pohtimaan elämäänsä – onko se ollut sen arvoista?
Kirjan saamat kehut eivät ole aiheettomia. Meyer on keittänyt kasaan niin maistuvan sopan, että lukija kokee suorituksen liki yliluonnolliseksi saavutukseksi. Harva kirja pystyy vetämään lukijan näin syvälle maailmaansa.
Erittäin kiinnostavaan tarinaan on saatu ympättyä käytännössä koko Texasin historia ilman päälleliimauksen tuntua. Epäilin ensin kirjailijan lasketelleen omiaan ja kirjasta löytyvän jos jonkinlaista amerikanlisää, mutta muutaman faktantarkastuksen jälkeen on pakko luottaa myös faktojen olevan kohdallaan. Teosta taustoittaessaan Meyer kertoo lukeneensa noin 350 kirjaa alueen historiasta ja aikakaudesta yleensä, opetelleensa metsästämään jousella ja parkitsemaan nahkaa, ja osallistuneensa biisonin teurastukseen pystyäkseen juomaan sen lämmintä verta komanssirituaaleihin tutustuakseen. Kas kummaa, että kirjoja pukkaa ulos verkkaista tahtia!
Elin elo intiaanien seurassa on kirjan parasta antia. Kauhistun tavoista kiduttaa vankeja. Kummastelen nuorten komanssinaisten vapautta livahtaa kenen tahansa tiipiihin haluavat, vaikka isä kuitenkin päättää kenen puolisoksi he päätyvät. Oksennus nousee kurkkuun kun kuvittelen joutuvani syömään vastakaadetun peuran sisäelimiä raakana. Opin, että intiaanin nimi johtuu yleensä hänen käytöksestään, eikä kahdella komanssilla voi olla samaa nimeä. Naurahdan, kun luen teksasilaisten sensuroineen Penatekan komanssien päällikön nimen ”Po-cha-na-quar-hip”, suomeksi kutakuinkin ”erektio joka ei suostu laskemaan”, paljon tylsempään muotoon Buffalo Hump.
Pidän tavasta jolla Meyer käy läpi Texasin muuttumista ja kykenee kuvaamaan tulijoiden ristiriitaisia odotuksia. Intiaanit ajetaan ahtaalle siirtolaisten levittäytyessä länteen, mutta elämä on uhkapeliä intiaanien ryöstöretkien jatkuessa. Silti maa on niin viljavaa, että moni ottaa riskin; Elin kohtalo on yleinen. Kun karja 1870-luvulla ottaa biisonien paikan, alkaa ennen niin vehreä Texas muuttua ylilaidunnuksen myötä puoliaavikoksi. Viesti luonnon tuhoamisesta on vahvempi, kun sitä ei alleviivaa.
Kirja herättää pohtimaan kenelle maa lopulta kuuluu. Amerikkalaiset siirtolaiset ajoivat espanjalaistaustaiset ihmiset pois tiluksilta, joita nämä olivat asuttaneet jo vuosisatojen ajan. Espanjalaiset puolestaan olivat aikoinaan vallanneet maat niitä sukupolvien ajan asuttaneilta intiaaneilta. Intiaanit taas olivat anastaneet maan toisilta intiaaneilta, jotka olivat tehneet saman muille intiaaneille. Kuinka kauas taaksepäin pitää tai ylipäätään voi mennä?
Päähenkilöt pohtivat (tai jättävät pohtimatta itsensä jo tuntiessaan) suhdettaan muihin. Henkilöt on rakennettu taitavasti ja lukija tavallaan ymmärtää, miksi heidän on pakko toimia kuten he toimivat, vaikka ulkopuolisen silmin hommassa ei ole mitään mieltä. Elin kaipuu intiaanipäiviensä vapauteen tekee hänestä mahdottoman kumppanin vaimolle, joka ei kykene asiantilaa ymmärtämään. Jeanne Anne puolestaan tekee tietoisen päätöksen valita uran lasten sijaan. Vain yksi asia yhdistää kaikkia: jos haluaa lapsistaan itsensä kaltaisia, joutuu aina pettymään.
Kirja on – tietenkin – tulvillaan rasismia. Neekeri on alinta sakkia kaikille muille ryhmille, ja sekä intiaanit että valkoiset pitävät meksikolaisia itseään alempiarvoisina. Kaikkein alinna ovat kuitenkin intiaanien tahrimat naiset, jotka eivät hyväksikäytettyinä ole ihmisiä olleenkaan. Kirjaa lukiessa alan tunnistaa kivikautista asenneilmastoa, jossa Wacon lynkkaukset 1916 olivat mahdollisia, ja jonka vallitessa jenkkipresidentiltä oli suorastaan typerä veto matkustaa Dallasiin kun sisällissodasta ei ollut edes sataa vuotta kulunut.
Teosta ei harmillisesti ole suomennettu, joten tästä nauttiakseen on syytä hallita englantia vähintäänkin hyvällä tasolla, eikä espanjan osaaminen ole haitaksi. Käytännössä parin aukeaman välein on pakko googlettaa vähintäänkin paikallisia kasveja tai eläinten ruhonosia (joita sanakirja ei tunne), mutten kokenut tätä ongelmaksi kun muutenkin taustoitan lukemaani.
Meyerin kieli on rönsyilevää ja värikästä, ja kirja palkitsee lukijansa. Luonnon kuvaaminen on upeaa (sopii kenties Suon Villi Laulu faneille?) ja lukijan silmiin maalataan ensin paratiisi, sitten sen tuho. Jo mainittu intiaanikuvaus on mestarillinen. Historialliset tapahtumat on ujutettu tarinaan luontevasti. Ja itse kertomus toimii, eikä kirjaa malta laskea käsistään. Kannattaa lukea!
Arvosana: 5/5
