Yksi lempikirjailijoistani on Iain Banks. Herra on parhaimmillaan scifin puolella (nämä erottaa nimestä Iain M. Banks), mutta kyllä muukin tuotanto maittaa. Ampiaistehtaan olin jo lukenut, joten urakka jatkui kakkoskirjasta Walking on glass. Osasin odottaa erikoista lukuelämystä, mutta yllätyin silti.
Kirja kertoo kolme tarinaa. Ensimmäisessä seurataan varattuun naiseen rakastunutta opiskelijapoikaa. Toisessa päähenkilö on ulkoavaruuden olioita pelkäävää, ja kiivautensa takia työttömäksi tuomittu foliohattupäinen sosiaalipummi. Nämä kaverit seikkailevat nykypäivän (eli 80-luvun) Lontoossa.
Kolmas tarina on erikoisin. Se kertoo kahdesta erikoisia pelejä pelaamaan tuomitusta henkilöstä, jota on tuomittu sotarikoksien vuoksi mystisen linnan vangeiksi. Vapautus koittaa vain, jos he kykenevät vastaamaan erikoiseen arvoitukseen. Arvoitukseen saa vastata vasta kun yksi peli on pelattu onnistuneesti loppuun, ja siinähän kestää, kun pelinä on vaikkapa sokkodomino.
Kirja on keskinkertainen, eivätkä Banksin taidot ole vielä hioutuneet huippuunsa. Virtuaalisen vankilalinnan ideakin on raakile, joka onneksi kierrätetään vuosikymmeniä myöhemmin ilmestyneeseen Pintakuvioon, jossa toteutus onkin sitten mestarillinen.
Kirjan lopussa tarina alkaa potkia eteenpäin kolmen tarinan hakiessa yhtymäkohtaansa, mutta loppu jää jotenkin vaisuksi. Ei tämä huono ole, odotin varmaan vain enemmän. Arvosana on faneille, muut voivat vähentää pykälän.
Arvosana: 3+/5
