Vuonna 1944, toisen maailmansodan loppupuolella talousnobelisti Friedrich von Hayek julkaisi kirjan, jolla hän halusi selittää, miksi näin kävi. Tuoretta kokemusta ja aineistoa riitti, sillä Eurooppa oli puolillaan totalitaristisia valtioita. Hayekia kiinnosti, miten ne syntyivät ja voisiko sama tapahtua missä tahansa. Tämän kaiken hän kertoo vain 250 sivulla, jotka ovat hämmästyttävän ajankohtaisia, aivan kuin kirja olisi julkaistu tänä vuonna. Kirja ei totisesti ole helppolukuinen, sen päättäminen kesti 9 kuukautta johtuen monimutkaisista lauserakenteista ja hienostuneesta kielenkäytöstä. Se oli kuitenkin sen arvoinen.

Hayekin punainen lanka läpi kirjan on ero valtiollisen vapauden ja suunnittelun välillä. Onpa kyse sitten taloudesta, henkilökohtaisesta elämästä tai moraalista, vapaus tarkoittaa mahdollisuutta elää ja suunnitella omaa elämäänsä ilman, että valtio häiritsee sitä. Samalla sen rinnalla kulkee vastuu toimistaan. Suunnittelu puolestaan kattaa kaikki sitä tekevät liikkeet aina kommunisteista sosialisteihin ja sitä kautta natseista fasisteihin. Nämä liikkeet pyrkivät poistamaan yksilöiden suvereniteetin ja vapauden päättää, mutta myös vastuun. Niiden tilalle ne haluavat nostaa valtion suvereeniksi ja valtion päättävän ihmisten puolesta.

Hayek aloittaa matkansa Ranskan vallankumouksen ajalta vuonna 1848. Tuolloin vapauden voimat ravistelivat Eurooppaa ihmisten vaatiessa itselleen vapautta kuninkaiden vallasta, jota Hayek nimittää poliittiseksi vapaudeksi. Tämä tarkoittaa vapautta olla mitä mieltä haluaa, tehdä mitä haluaa kunhan takaa samat vapaudet muille, sekä harjoittaa kaupankäyntiä niin, että valtio puuttuisi kansalaisten toimintaan mahdollisimman vähän. Tämä on vapauden alkuperäinen määritelmä. Vallankumousten myllerryksessä sosialistit kuitenkin liittoutuivat vapauden voimien kanssa, sillä he näkivät tilaisuuden omien tavoitteidensa edistämiseen. Mutta miten, sillä heidän tavoitteensa ei suinkaan ollut poliittinen vapaus?

Lopulta he keksivät määritellä vapauden uudelleen luomalla ”demokraattisen sosialismin”. Poliittisen vapauden rinnalle luotiin vapaus välttämättömyyksistä, kuten ruoka ja asuminen. Sosialistien ”vapaudessa” valtio tarjoaisi nämä, jolloin ihmiset eivät olisi puutteen vankeja. He kuitenkin ymmärsivät jo silloin, että heidän vapautensa edellyttäisi poliittisen vapauden kahlitsemista, sillä jonkun täytyisi kustantaa nämä uudet vapaudet. Tästä ei tietenkään hiiskuttu.

Vapaakauppa ja liberalismi olivat tuoneet Eurooppaan valtavasti vaurautta, mutta samalla ongelmia, kuten tuloerot. Tähän sosialistit iskivät alkamalla markkinoida aatettaan vapauden seuraavana vaiheena, edistyksenä. Tämä osoittautui menestysreseptiksi. Useimmat eivät tulleet ajatelleeksi, että vapaus, liberalismi nimenomaisesti oli tuottanut sen korkean elintason, josta he nauttivat ja liberalismin poistuminen poistaisi myös hyvinvoinnin jatkuvan kasvun, jopa kääntäisi sen negatiiviseksi.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen monissa maissa, etenkin Saksassa taloudellinen tilanne oli heikko, jolloin vahvat johtajat ja liikkeet markkinoivat itseään ratkaisijana. Tuossa kilpailussa fasistit ja kansallissosialistit kilpailivat kommunistien ja sosialistien kanssa samoista äänestäjistä, sillä kaikki kannattivat suunnittelua ja vahvaa valtiota, vain lopputulosten tavoitteissa oli eroja. Heidän vastakohtansa oli liberaalit, jotka kannattivat valtion mahdollisimman pientä roolia, eikä heitä siksi kannattanut yrittää käännyttää. Liberaali liike kuitenkin menetti empiviä äänestäjiä, sillä näytti, että heillä ei ollut mitään tarjottavaa. Niinpä keskusjohtoiset liikkeet vahvistuivat.

Miksi ihmisiä sitten tulisi johtaa keskusjohtoisesti? Hayekin mukaan edes suunnitteluliikkeiden kannattajien mielestä keskusjohtoisuus ei ole tavoiteltava asia, vaan olemme olosuhteiden uhreja. Kilpailu ei toimi, koska teknologiset loikkaukset ovat suuria ja yhteiskunnasta on tullut nopeasti yhä monimutkaisempi (jo vuonna 1944!). Suunnittelijat haluavat vain palauttaa yhteiskuntaan järjestyksen, josta seuraisi sosiaalinen oikeudenmukaisuus, suurempi tasa-arvo ja turvallisuus.

Suunnitteluun liittyy kuitenkin monia ongelmia. Ensimmäinen niistä on, että suunnitelma ei koskaan sovi kaikille, jopa useimmille ihmisille, sillä ihmiset ovat erilaisia ja he tavoittelevat erilaisia asioita. Kenen tarpeita silloin pidetään tärkeimpinä? On välttämätöntä valita ne, joita suositaan ja vastaavasti ne, joita sorretaan. Tästä seuraa, että suunnitteluyhteiskunnissa joillakin menee paremmin ja toisilla huonommin vain, koska valtio sallii sen. Siitä syystä tärkeintä on pyrkiä vaikuttamaan poliitikkoihin, eikä itse pyrkiä parantamaan asemaansa. Kävi miten kävi, valtaosa on jatkuvasti tyytymättömiä, sillä yhteiskunta on organisoitu aatteen toteuttamiseksi, ei ihmisten yksilöllisiä tarpeita varten. Tästä syystä on välttämätöntä luoda yhä vahvempia sääntöjä ja koneisto, joka varmistaa niiden ylläpitämisen, mikä väistämättä johtaa totalitarismiin.

Tästä seuraa toinen suunnittelijan ongelma, sillä totalitarismi ei voi toimia tehokkaasti, jos ihmiset pakotetaan palvelemaan sitä. Siksi on välttämätöntä saada ihmiset uskomaan totalitarististen tavoitteiden olevan heidän omia ihanteitaan. Hayekin mukaan tehokkain tapa saada ihmiset omaksumaan uudet arvot, joita heidän on joka tapauksessa palveltava, on vakuuttaa heidät siitä, että uudet arvot ovat samat arvot kuin aiemminkin, mutta ne on aiemmin ymmärretty väärin. Tämän aikaansaamiseksi tehokkain tapa on ottaa vanhat sanat, mutta muuttaa niiden merkitys sen mukaiseksi, että uuden hallinnon ihanteet tulevat ilmaistuksi. Esimerkiksi sanaa ”vapaus” käytetään totalitaristisissa maissa aivan yhtä paljon kuin vapaissa maissa, sen merkitys vain on toinen. Koska sanojen merkitys pikkuhiljaa muuttuu, keskustelu tulee yhä hankalammaksi. Liberalismin kannattajalle vapaus on aivan toista kuin suunnittelun kannattajalle.

Kolmas suunnittelijan ongelma on, miten saada uusista merkityksistä valtavirtaa. Tämän saavuttamiseksi on välttämätöntä tukahduttaa niin julkinen kritiikki, kuin epäilykset suunnitelmaa kohtaan. Erityisesti tämä pätee tiedemaailmaan, jossa aito tiede tulee korvata pseudotieteellä. Tieteen tehtävä ei ole enää palvella totuutta, vaan luokkaa, yhteisöä tai valtiota. Sen ainoaksi tehtäväksi tulee puhdistaa epäilyksiä ja levittää yhä laajemmalle uusia uskomuksia kouluopetuksella. Kuten natsien oikeusministeri totesi, jokaisen uuden tieteen teorian tulisi kysyä itseltään ”Palveleeko tämä parhaiten kansallissosialismia?”

Jatkuva suunnittelun lisääntyminen johti siihen, että 1933 Saksa oli jo käytännössä diktatuurilla johdettu valtio. Hitlerin ei tarvinnut tuhota demokratiaa, sillä se oli tuhottu hänelle valmiiksi, hänen tarvitsi vain viimeistellä suunnittelu oman mielensä mukaiseksi. Vaikka monet inhosivat Hitleriä, he asettuivat silti hänen puolelleen, sillä näytti siltä, että vain hän sai jotain aikaiseksi. Koska kilpailu suunnittelua kannattavien ryhmien kesken oli kovaa, näissä ryhmissä keksittiin tarve saada aikaan massaliike, johon kaikki voisivat yhtyä. Natsit toteuttivat tämän menestyksekkäimmin valtavilla tapahtumilla ja yhtenäisyyttä luovilla riiteillä.

Vaikka vuonna 1944 tuhoamisleireistä ei vielä ollut tietoa, keskitysleirien olemassaolosta tiedettiin. Hayekin mukaan suunnitteluyhteiskunnassa yksilö ulkoistaa vastuunsa ja sitä kautta moraalinsa yhteiskunnalle, jolloin hän ei katso itse olevansa vastuussa. Tämä saa hänet pitämään itseään eettisempänä kuin jos hänen tulisi vastata teoistaan omalle moraalilleen. Tämä tuli vuotta myöhemmin todistettua Nürnbergissä, jossa jokainen sotarikollinen kertoi vain noudattaneensa käskyjä ja olevansa siksi syytön. Kuten Hayek ennusti, ”Totalitaristinen järjestelmä tarjoaa erityisiä mahdollisuuksia häikäilemättömille ja armottomille ihmisille. On paljon töitä, joita ihmiset pitävät pahoina tekoina, mutta jotka on pakko tehdä korkeamman hyvän saavuttamiseksi ja jotka on tehtävä samalla korkealla ammattitaidolla ja tehokkuudella kuin kaikki muutkin. Koska pahoille teoille löytyy tarvetta, valmiudesta tehdä niitä tulee tie valtaan ja ylennyksiin.”

Kirjan lopuksi Hayek pohtii, millainen olisi eurooppalainen ”supervaltio”, joka yhdistäisi eri valtiot. Hänen näkemyksensä mukaan sen tulisi olla sellainen, joka ei esittäisi vaatimuksia, mutta velvoittaisi kaikki yhä suurempaan vapauteen. EU:n tuoreimpia käänteitä seuratessa tulee pohtineeksi sanoja ”Kuka uskoo, että on mitään yhteisiä ihanteita, jotka saisivat norjalaisen kalastajan luopumaan taloudellisen tilansa paranemisesta auttaakseen portugalilaista, tai hollantilaisen maksamaan enemmän pyörästään auttaakseen brittiläistä asentajaa. Tai ranskalaista veronmaksajaa maksamaan enemmän auttaakseen Italian teollistumista?”.

Ehdottomasti 5/5, jos vain kärsivällisyys riittää lukemiseen