Mies Keriotista on jo 20. dekkari Taavi Soininvaaran mainiossa Ratamo-sarjassa, mutta ensimmäinen, jonka luen ”tuoreeltaan”. Heinäkuussa 2024 julkaistu teos on tuttua tavaraa: tällä kertaa suomalainen luontokuvaaja törmää jihadisteja kouluttaviin jenkkeihin Afganistanissa ja joku yrittää murhata työstään hyllytetyn Ratamon. Alku on menevä, mutta sitten hyytyy.
Mies Keriotista on entistä suorempaa jatkoa aiemmille kirjoille ja niihin nojataan jo vähän liikaakin. Soininvaara olettaa lukijan muistavan tapahtumat tarkasti, mutta ainakin itse jouduin pinnistelemään muistellessani henkilöitä ja juonikulkuja. Jos on lukenut Susisoturin ilmestymisvuonna 2022 niin saattaa olla hankalaa, kun keväällä 2024 kaksi edeltävää teosta lukeneena olin välillä ihan ulalla!
Teos vie edeltävän Kuudes Marttyyri -teoksesta alkaneen sekavuuden uudelle tasolle. Juoni poukkoilee omituisesti enkä kirjan luettuani ole kärryillä tapahtumista. Selät ovat täynnä puukkoja, mutten oikein ymmärrä kuka lopulta huijasi ketä. Langanpäät jäävät solmimatta.
Varsinkin rikollisjärjestöjen osallisuus tarinaan tuntuu osin päälleliimatulta. Miksi huumekartelli ottaisi salamurhakeikkoja hoitaakseen, vaikka palkkio olisi kuinka tuntuva? Riskin ja tuoton suhde tuntuu erikoiselta, kun perusbisnes kuitenkin jyllää satojen miljoonien tuottoja. Aiemmissa keikoissa tappajat myös osasivat tappaa, nyt Ratamo ja jopa sivulliset hoitelevat vasurilla pahiksia teho-osastolle.
Ei siitä pääse mihinkään: tämä on kehnoin Ratamo. Töistään hyllytetyn siviilin toimintaa ei ole yhtä hauskaa seurata, juoni on kehnon puoleinen, tutut henkilöt vain vilahtavat tarinassa, eikä edes Calvadosta naukkailla. Kyllä sarjan ystävä tämän lukee, ja onneksi sarjassa on 19 muuta tarinaa joista kannattaa mieluummin aloittaa (eikä kannata unohtaa Soininvaaran kiintoisaa Rikollisen kaunis -novellikokoelmaa). Toivotaan, että jatkoa seuraa, koska seuraava on väkisin parempi!
Arvosana: 1+/5
