Päättymätön Riemu on kunnon tiiliskivi, vai pitäisikö puhua jo lecaharkosta? Markkinointimielessä koko on käännetty eduksi ja haastettu ihmisiä kokeilemaan selviävätkö he urakasta. Toistatuhatta sivua pienellä fontilla riittää useammaksi viikoksi, itsellä meni karvan yli kuukausi.
David Foster Wallacen vuonna 1996 julkaistu teos on nauttinut jonkinlaisen klassikon mainetta ilmestymisestään lähtien. Innostuin kirjasta sattuman oikeusta, kun kuuntelin pakun ratissa radiosta opuksen kääntäneen Tero Valkosen haastattelua, jossa hän kertoi käännöstyön hankaluudesta. Hän hehkutti lukukokemusta ja kertoi itse lukeneensa kirjan jo 8 tai 9 kertaa. Pakkohan sen on olla hyvä!
Ensivaikutelma on hurja. Teksti on pientä, ja lukija pohtii onko ajan investointi järkevää. On se. (Kuten kuvasta näkyy, tarina maistuu myös koiralle!) Kun juttuun pääsee ensimmäisten sivujen aikana sisään, pitää kirja otteessaan loppuun saakka. Lukukokemus on hieman epätasainen, sillä meno on parhaimmillaan kirjan puolivälissä, noin sivujen 300-700 hujakoilla. En olisi pistänyt pahakseni edes muutamaa sataa lisäsivua.
Kirjan kieli on värikästä ja vaihtelevaa, ja sen lauserakenteet ovat liioitellun pitkiä, kun sivulausetta riittää sivulauseen perään, ja virkkeet kasvavat koko kappaleen mittaisiksi saaden lukijan aina välillä miettimään onko kirjailijan ideana ollut kirjoittaa kollegoidensa kateutta herättävä teos, brassailla sanavalinnoillaan ja kikkailevalla kielellä, vai oikeasti kirjoittaa hyvä kirja? Kirjailija on kehitellyt monia omia ilmauksia, jotka elävöittävät lukukokemusta ja syventävät kirjan maailmaa, ja joiden johdosta kirjaa on pidetty jopa mahdottomana kääntää, tai yleensä ainakin kääntämisen on koettu maksavan liikaa. Käteeni päätyi vasta kahdeksas käännöstyö: suomennos mahdollistui sekin vain Kari Hotakaisen investoitua pikku siivun räikköskirjansa hurjista myyntituotoista projektia varten.
Wallacen kirjan tapahtumat sijoittuvat lähitulevaisuuden Yhdysvaltoihin, joka on nielaissut sisäänsä Kanadan ja Meksikon, ja jossa ympäristöasiat ovat aika lailla pielessä, sillä muutama osavaltio on kokonaan uhrattu ja muutettu kaatopaikoiksi, jonne jätteet ammutaan tykillä(!). Tapahtumat rullaavat pääosin Bostonilaisessa Enfieldin tennisakatemiassa ja sen naapurustossa sijaitsevassa päihdeparantolassa. Päähenkilöiksi nousevat riippuvuudesta toipuva narkkari ja nuori tennislahjakkuus, päänsä mikroaaltouuniin työntämällä päivänsä päättäneen tennisakatemian perustajan poika. Taustalla kummittelee mystinen videonauha, jota kerran katsottuaan ei enää halua lopettaa katsomista.
Kirja on mainiota luettavaa. Wallacen junnutennistausta näkyy, ja hän onnistuu kuvaamaan tenniksen niin mielenkiintoisena lajina, että ajauduin katsomaan Youtubesta muutamia hyviä pelejä ja syöttöjä. Lajia tekee jopa mieli kokeilla!
Sen sijaan päihdepuolella maalaillaan sellaisia deliriumeja, että etenkin kirjan esittelemien kaikkein railakkaimpien päänsekoittajien kokeilu kiinnostaa entistä vähemmän. Kirjassa väärinkäytetään kaikkia mahdollisia aineita, tehdään päättömiä typeryyksiä aineiden saamiseksi, ja lopulta maksetaan riippuvuudesta raskas hinta. Wallacen oma päihdetausta ja AA:ssa vietetyt kaksi vuosikymmentä (herran kerrotaan osallistuneen keskimäärin viiteen AA-kokoukseen joka viikko vuosien 1989 – 2008 välillä) pistävät miettimään, kuinka moni jutuista on tapahtunut jollekin oikeasti. Mehevien sivujuonteiden määrän perusteella tuntuu jopa siltä, että Wallace olisi halunnut kirjata enemmän tarinoita kuin mitä kirjaan mahtuu.
Kirja jakaa väkisin mielipiteitä. Realistinen lähestymiskulma voi järkyttää, huvittaa tai opettaa. Jos et yhtään välitä lukea kuinka vieroitusoireita yskänlääkkeellä hillitsevä suttuinen transvestiitti paskoo metrossa housuunsa, tai tutkia detaljitasolla ikäviä tapoja tehdä itsemurha, niin ehkä tämä kirja ei ole sinua varten. Opus ei ole millään mittarilla poliittisesti korrekti, mikä on mielestäni myös sen vahvuus. Kirja on välillä ahdistava (tätä ei muuten tapahdu minulle kovin usein), mutta suurimmaksi osaksi hulvattoman hauska. Kuka ihme keksii tarinaansa vaikkapa pyörätuoliterroristeja?
Päättymätön Riemu on kirjoitettu niin, että kokonaisuus aukeaa vasta kirjan lopussa, jos nyt aukeamisesta voi edes puhua. Jälkisanoja lukiessa oli pakko selailla takaisinpäin, että mitäs tässä nyt oikein tapahtuikaan, kun osa jutuista oli mennyt ohi. On myös pakko googlettaa mitä päähenkilöistä muualla sanotaan ja mitä itse ei ole tajunnut. Kirja todennäköisesti vain paranee toisella lukukerralla, kun lukija pääsee syvemmälle kirjan maailmaan, ja ymmärtää paremmin tapahtumia ja niiden keskinäistä järjestystä. Alan ymmärtää, miksi suomentaja on lukenut tämän niin moneen kertaan.
Päättymätön Riemu ei ole helppo, mutta se on palkitseva. Sitä ei kannata lukea perinteisenä kirjana, vaan joukkona enemmän tai vähemmän toisiinsa liittyviä ihmiskohtaloita (useimmiten kurjia). Kirja avaa (päihde)riippuvaisen mieltä, ja voi olla hyvinkin silmiä avaava esimerkiksi heille, joiden lähipiiristä löytyy viinaan meneviä tai mummorulliin eläkkeensä tuhlaavia. Kirjan harkittu epämääräisyys ja tarinan lukuisat avoimet kysymykset herättävät ajatuksia, mikä hyvän kirjan tarkoitus onkin. Ehkä kirjan sijaan kannattaa puhua kokemuksesta.
Arvosana: 5/5
