Kulkija Venetsiassa valikoitui lukuun täysin Venetsia-kiinnostukseni ansiosta. Aiemmin olen lyhyesti vieraillut kaupungissa (linkkien takana osa 1 ja osa 2) Kroatian reissulta palatessa, tutkinut tuhatvuotisen tasavallan tarinaa ylätasolla, ja nyt Kulkija Venetsiassa lupaa lukijalle katutason perspektiiviä. Eero Hämeenniemen kirjat eivät ole aiemmin tuttuja, joten odotuksia ei varsinaisesti ole.
Kulkija Venetsiassa sekoittaa Hämeenniemen omia kokemuksia, historiaa ja todellisia henkilöitä kertoen fiktiivisiä otteita venetsialaisten elämästä. Lukija tutustuu mm. luostarin, orpokodin, porttolan ja kirkon eloon 1600- ja 1700- lukujen Italiassa. Kaikkia henkilöitä yhdistää tavalla tai toisella musiikki, eikä ihme, sillä Eero Hämeenniemi on ”oikealta” ammatiltaan säveltäjä. Hauskasti kertojan omissa, nykypäivään sijoittuvissa mietinnöistä musiikki jää hieman yllättäen taustalle, ja etualalla nousee Venetsia kaupunkina ja ilmeisesti pitkäaikaisena asuinpaikkana, tai ainakin suosikkimatkakohteena.
Tarinat ovat mukaansatempaavia ja yllättävät knopit avaavat ajan tapoja. Musiikin rooli etenkin paremman väen viihdemuotona on ylivoimainen, vaikka rahvaskin pääsee oopperaan seisomapaikoille. Tiesin aiemmin, että aiemmin oopperaa on usein seurattu omasta aitiosta ruuasta ja juomasta nauttien – mitä pidän paljon mielekkäämpänä vaihtoehtona kuin istua penkissä 3-4 tuntia, ja paras kokemukseni onkin kolmen väliajan (ja neljän kuohuviinin) La Bayadère Latvian kansallisoopperassa – mutta minulle oli uutta, että aiemmin samaa oopperaa on saatettu seurata viikonkin verran joka ilta omasta aitiosta. Hämmästelin kirkkojen verhottuja parvia, joista orpotytöt saattoivat laulaa herättämättä likaisia ajatuksia yleisössä. Yllätyin pelikortin puolikkaasta, jonka vastakappaleen esittämällä äiti voisi vuosien jälkeen tunnistaa orpokotiin nimettömänä jätetyn lapsensa, mikäli kykenisikin hänestä huolehtimaan ja palaisi hänet noutamaan. En yllättynyt lainkaan pappien salaisesta sisäänkäynnistä bordelliin.
Juutalaisten kohtalo hämmästytti tässäkin kaupungissa. En tiennyt Venetsiassa olleen ghettoa, ja kun tutkin sen sijaintia kartasta, hämmästyin kuinka pienestä saaresta olikaan kyse. Ihmettelen miten jopa kauppiassukujen johtamassa ja sen ansiosta aikakauteen nähden maallistuneessa tasavallassa haluttiin sulkea juutalaiset omalle saarelleen yöksi (ja kristittyjen juhlapäiviksi). Juutalaisten lisäksi myös prostituoitujen kuului kantaa merkkiä joista heidät tunnistettiin. Pyörittelin päätäni koronkiskontapykälälle: kristityt kauppiaat lainasivat rahaa juutalaisilta pankkiireilta, jotka puolestaan lainasivat rahaa kristityiltä lainantarpeen kattaakseen, ja näin vältyttiin koron ottamisesta uskonveljeltä! Yllättävänä yksityiskohtana fasismi keräsi suosiota juutalaisten keskuudessa, kunnes saksalaiset vaativat myös italialaisia noudattamaan juutalaisvastaista linjaansa.
Parasta kirjassa on tunnelma. Vaikka juonta teoksessa ei varsinaisesti ole, ei sitä edes kaipaa, kun Hämeenniemi johdattaa lukijaa Venetsian sivukujille. Hän kuvaa elävän sokkelon, jossa satunnaisen kulkijan on hankala suunnistaa, ja ymmärrän hänen kokemansa hankaluudet, kun tien haluttuun paikkaan katkaisee ensin kanaali, ja sitten kilometrin kierroksen jälkeen muuri, ja jäät vain kartta kädessä ihmettelemään kuinka kirkon rauniolle – tai minne ikinä onkaan menossa – oikein pääsee. Ja mikä onkaan sen mukavampaa kuin ilman määränpäätä haahuilu ja paikallisen elämänmenon ihmetteleminen.
Kulkija Venetsiassa kannattaa ehdottomasti lukea, jos Venetsia tai ylipäätään Italia on sydäntä lähellä.
Arvosana: 4+/5