Evoluutio on tullut tutuksi 5v tyttären vaatiessa iltasaduksi syvän pään eläinkirjoja. Mielenkiinto aihetta kohtaan kasvoi ilta illan jälkeen, ja huomasin toistuvasti pohtivani miksi elämä on kehittynyt niin hitaasti (nisäkkäät ovat olleet olemassa vain 50 miljoonaa vuotta), ja miksi eläimet ovat niin samankaltaisia. En ollut lukenut aiheesta yli 15 vuoteen Richard Dawkingsin erinomaisen Maailman hienoin esitys – evoluution todisteet jälkeen, joten kysyin tekoälyn mielipidettä parhaasta evoluutiota käsittelevästä kirjasta. Ensimmäinen ehdotus oli hallusinaatio vasta syksyllä julkaistavasta kirjasta, ja kuvittelin nimen perusteella toisenkin olevan omakeksimä (Jay Gould on 1800-luvun pahamaineinen rautatiemagnaatti) mutta kuinka ollakaan, Stephen Jay Gouldin Ihmeellinen elämä löytyi Hyvinkään kirjaston hyllystä.
Ihmeellinen elämä käsittelee Burgessiin esiintymän fossiilien merkitystä käsitykselle evoluutiosta. Kanadan Kalliovuorilla Yohon kansallispuistossa sijaitseva Burgess Shale on maailman tärkein kambrikautinen fossiiliesiintymä noin 505 miljoonan vuoden takaa, jonka tekee poikkeukselliseksi harvinaiset pehmeäkuoristen eläinten fossiilit (pehmeä kudos vaatii fossiloituakseen erittäin harvinaiset olosuhteet). Kaikkiaan esiintymästä on kerätty yli 70 000 fossiilia, joista liki 90% on eläimiä. Merkitykselliseksi löydön tekee se, että joukossa on liki 30 niveljalkaista, joita ei voida luokitella mihinkään tunnettuun ryhmään, ja Gouldin mukaan elämämuodoista ainakin 20 pitää luokitella ennestään tuntemattomaan pääjaksoon.
Burgessin esiintymän vuonna 1909 löytänyt Charles Walcott oli tuohon aikaan Smithsonian Instituutin johtaja, joten hänellä ei kaikelta byrokratialta ollut edes aikaa löytäjänsä perinpohjaiseen analyysiin (ja kaiken lisäksi hänen vaimonsa Mary Vaux ei halunnut muidenkaan tutkivan niitä). Gould aloittaa kirjan kuvaamalla miksi Walcott erehtyi luokittelemaan kaikki löydöt nykyisiin pääjaksoihin ja halusi väkisin löytää niistä luokkien vaatimia ominaisuuksia. Kirjan alku tuntuu jotenkin erikoiselta, kun ensimmäinen neljännes menee perustellessa sitä, ettei evoluutiolla ole päämäärää – eikä sen tavoitteena varsinkaan ole kehittää ihmistä tai mitään muutakaan älyllistä elämänmuotoa. Ehkä tämä on ollut tarpeen syvällä raamatullisessa luomiskertomusperinteessä kasvaneiden amerikkalaislukijoiden kannalta, tai sitten kirjan ilmestyessä 1989 (suomennos on vuodelta 1991) ajatusmaailma oli laajemminkin toinen.
Tarina pääsee vauhtiin vasta 1960-luvulla, kun Harry Whittington pääsee kokoelman kimppuun. Ensin hän huomasi, ettei Marrellaa voitu luokitella mihinkään tunnettuun luokkaan. Myöskään Yohoia ei ollut äyriäinen, joksi se oli luokiteltu, vaan ennestään tuntematon niveljalkaisluokka. Suurin kummastus oli Opabinia, kenties merenpohjassa elänyt peto, jolla oli pitkä taipuisa kärsä ja viisi silmää. Uusia lajeja löytyi ryminällä, kun Whittington otti mukaan tutkimuksiin kaksi opiskelijaansa Derek Briggsin ja Simon Morrisin. Kun Simon löysi Odontogriphuksen, hänen kerrotaan tokaisseen ”Voi vittu, taas uusi pääjakso.”
Uusien lajien ja pääjaksojen löytyminen on kirjan parasta antia, varsinkin kun kuvitus on mainio. Gould kertoo, että 500 miljoonaa vuotta sitten anatominen disparaattisuus eli eliöiden rakenteiden erilaisuus oli suurempaa kuin nykyään. Burgussin fossiileissa on enemmän pääjaksoja mitä nykyisin koko eläinkunnassa! Evoluutio ei siis etene kohti monimutkaisempia rakenteita, kuten ennen luultiin, vaan yhä harvemmat perusrakenteet valtaavat alaa. Nyt ymmärrän miksi suurimmalla osalla eläimistä joihin törmään, on neljä raajaa, kaksi silmää, ja yksi suu.
Kirja on yllättävän hauskaa luettavaa. Ihmettelen, miten kukaan jaksaa käydä läpi kymmenien tuhansien fossiilien kokoelmaa ja kuinka niiden väliltä edes kykenee löytämään yhteyksiä, mutta sitten kuulen paleontologien pitävän palapeleistä, varsinkin jos ne tekee väärinpäin (eli kuva ei näy). Pääkopan tosiaan täytyy olla vinksahtaneessa asennossa, koska miten muuten voi keksiä, että jos yhdistää kolme eri lajeiksi luultua fossiilia saakin kasaan todella erikoisen anomalocarisin, yli puolimetrisen trilobiittejä metsästäneen petoeläimen, jonka lonkeroita luultiin katkaravuiksi ja suuta meduusaksi. Nimi muuten tarkoittaa outoa katkarapua.
Luku 4 käsittelee Walcottiin näkemyksiä ja osoittautuu tylsäksi. En jaksa herran elämäkertaa, joka ei oikeastaan liity evoluution pätkääkään, joten skippaan koko homman.
Onneksi meno paranee tämän jälkeen, kun Gould pohtii kirjan päätteeksi evoluution satunnaisuutta. Miten todennäköistä on elämä, tai harppaus bakteerista aitotumaiseksi soluiksi? Miksi kambrikauden jälkeen ei ole syntynyt uusia pääjaksoja? Kuinka paljon tuuria vaati selkärankaisten nousu maalle? Mitä jos dinosaurukset eivät olisikaan kuolleet sukupuuttoon? Jopa Homo Sapiensin selviytyminen lajina ei ollut itsestään selvää.
Kirja herättää pohtimaan kontingenssiä ja satunnaisuutta. Onko evoluutio determinististä? Gould kysyy, olisiko elokuva samanlainen, jos filmi aloitettaisiin uudelleen kambrikaudelta? Voittaisivatko samat lajit? Kehittyisikö älyllistä elämää? Selviytymisharhan keskellä pohdin Fermin paradoksia; ajatukseni Draken kaavan tuloksesta pienenee useammalla kertaluvulla joutuessani lisäämään älyn todennäköisyydelle muutaman nollaan lisää pilkun jälkeen. Olemmeko sittenkin yksin?
Ihmeellinen elämä on erinomainen kirja evoluutiosta kiinnostuneille.
Arvosana: 4+/5
