Rooman ja Karthagon välisestä vääntö on maailmanhistorian tunnetuimpia tarinoita. Hannibalin rohkea alppien ylitys norsujen kera, roomalaisten täystuho Cannaessa, Arkihimedeen kuolema kesken laskelmiensa roomalaissotilaiden käsissä, ja sodan lopussa koko Karthagon kaupungin tuhoaminen lienevät ainakin jossain määrin tuttuja jokaiselle.
Adrian Goldsworthy on roomalaisaikaan erikoistunut historioitsja. Hänen teoksensa puunilaissodista on julkaistu alunperin jo vuonna 2000 nimellä Punic Wars, mutta julkaistu uudelleen kenties raflaavammalla nimellä The fall of Carthage vuonna 2003. Parinkymmenen vuoden ikä ei tee mitään parintuhannen vuoden takaisia tapahtumia käsitellessä, sillä uutta tietoa aihepiiristä tihkuu hitaanpuoleisesti.
Goldsworthy on kirjoittanut lukuisia teoksia roomalaisajoilta. Useampi herran kirjoista on suomennettukin, esimerkiksi kirja Caesarista on yksi parhaimmista elämäkerroista (löytyy aiemmista arvosteluista). Mainittuun Caesar-elämäkertaan verrattuna tämä opus on tieteellisempi, ja avaa laajasti kirjailijan käyttämiä lähteitä ja niiden luotettavuutta. Voittajat kirjoittavat historian, ja puunilaissodista ei ole säilynyt ainuttakaan tekstiä karthagolaisesta näkökulmasta. Roomalaisten ja kreikkalaisten historioitsijoiden puolueellisuus näkyy lähdemateriaaleissa, josta suurin osa on kaiken lisäksi kirjoitettu kymmeniä tai satoja vuosia tapahtumien jälkeen. Karthago jää monilta osin ikuiseksi arvoitukseksi.
Kirja avaa silmiä siitä, kuinka vähän menneestä maailmasta tiedetään. Roomalaisten hallinto- ja päätöksentekomalli tunnetaan hyvin, mutta karthagolaisten tapa organisoida yhteiskuntansa jää täysin pimentoon. Ainoa mitä tiedetään varmasti oli koko Afrikan rannikkoa Kyreneikasta Atlantille hallinneen valtakunnan varakkuus. Jotenkin hämmästelen, miten mitään materiaalia ei ole säilynyt. Eikö kukaan muka ole fanittanut Karthagoa?
Foinikialaisten noin vuonna 814 BC perustama Karthago kasvoi vuosisatojen kuluessa vanhempiaan suuremmaksi. Kuulun tarinan mukaan Dido osti paikallisilta asukkailta härännahan suuruisen maapalan, mutta jallitti heitä leikkaamalla nahan ohueksi nauhaksi ja rajaamalla sillä sopivan niemenkärjen. Karthago oli puunilaissotien alkaessa aikansa suurimpia kaupunkeja, jossa asui satoja tuhansia ihmisiä; tarkkaa määrää ei tiedetä. Mantereen puolella parhaimmillaan kolminkertainen kaupunginmuuri oli peräti 37 km pitkä, ja satamaan mahtui kerralla 220 sotalaivaa ja vielä enemmän kauppalaivoja. Miksi kaupunki sitten hävisi Roomalle?
Puunilaissodat kattavat yli sadan vuoden mittaisen ajanjakson 264 BC – 146 BC. Ensimmäinen puunilaissota oli oikeastaan pieni kärhämä Sisilian hallinnasta, joka kuitenkin monesta sattuman seikasta johtuen eskaloitui 23 vuotta kestäneeksi sodaksi. Tätä ennen roomalaiset eivät olleet sotineet niemimaansa ulkopuolella, ja rakensivat ensimmäistä kertaa kunnollisen sotalaivaston. Jostain syystä taitavina merisotilaina tunnetut karthagolaiset eivät kyenneet vastaamaan haasteeseen, ja menettivät lopulta Sisilian lisäksi myös Sardinian ja Korsikan.
Kirjailija avaa sen aikaista maailmankuvaa huikean hienolla tavalla. Lukijalle selviää, että osapuolet näkivät sodankäynnin eri tavoin; Karthago pyrki ajan hellenistiseen tapaan löytämään nopean tien rauhaan ensimmäisen selkeään voittoon tai tappioon päättyneen yhteydenoton jälkeen, kun taas Rooma haki muista sen ajan valtioista poiketen aina lopullista voittoa. Ennen puunilaissotia esimerkiksi Pyrrhos oli ihmeissään, kun Rooma ei selkeän tappion jälkeenkään suostunut rauhaan, vaan varusti uuden armeijan sotaa jatkaakseen. Karthago joutui ihmettelemään samaa asiaa moneen kertaan, kun Rooma vain kieltäytyi rauhanneuvotteluista, vaikka mikä tahansa muu saman aikakauden valtio olisi hyväksynyt ankaratkin rauhanehdot.
Vaikka Rooma ei 200-luvulla ennen ajanlaskun alkua ollut valloittanut edes koko niemimaata, eikä se ollut lähelläkään mielikuvien imperiumia, oli sen ajatusmaailma silti kuin suurvallalla: kerran sodassa lyödyn Karthagon piti aina pysyä Roomalle alisteisena. Kun näin ei ollut, nähtiin ainoana vaihtoehtona uusi sota. Toisen puunilaissodan syttyminen 23 vuoden rauhan jälkeen saattoi olla molempien osapuolien tahto, vaikka arrogantti Rooma näyttäytyykin sodanjulistajana. Harmi, ettei kirjallista materiaalia Karthagon aikeista tai tavoitteista ole säilynyt jälkipolville.
Toinen puunilaissota oli joka tapauksessa Rooman provosoima, enkä usko, että siltä oltaisiin voitu välttyä vaikka vaatimuksiin olisikin suostuttu. Rauhan vuosina Karthago oli alistanut valtansa alle jo aiemmin hallitsemansa Espanjan etelärannikon lisäksi laajoja alueita sisämaassa, esimerkiksi vauraan Guadalquvirin laakson, ja perustanut Uuden Karthagon linnoitetun kaupungin (nykyinen Cartagena). Roomalaisten vaatimusta pysyä Ebro-joen eteläpuolella ei kunnioitettu, koska Karthago oli omasta mielestään noussut sodan tappiosta Rooman rinnalle tai ylikin.
Toinen puunilaissota on yhteenotoista kuuluisin, ja vasta kirjaa lukiessa ymmärtää sen eeppiset mittasuhteet. Kun Hannibal ylitti Alpit vuonna 218 BC, hän tuskin arvasi viettävänsä sotaretkellä viittätoista vuotta. Kirjaa lukiessa Rooman itsepäisyys hämmästyttää, sillä legioonia tuhottiin ennätystahtia. Ensin Trebiassa tuli kevyesti selkään (tappio 20 000 miestä), sitten Trasimene-järven rantaan teurastettiin toinen legioona (tappiot 25 000 miestä) ja lopulta Cannaessa tuhottiin liki täydellisesti ylivoimainen roomalaisarmeija (tappiot 70 000 miestä ja 10 000 vangittiin). Hannibal oletti Rooman taipuvan rauhaan, mutta näin ei käynyt, ja sota Italian maaperällä jatkui vielä 13 vuotta.
Lopulta sota päättyi roomalaisten rantauduttua Afrikkaan. Scipio Africanus kukisti kotiin kutsutun Hannibalin Zaman taistelussa vuonna 202 BC, ja Karthago nöyrtyi ankariin rauhanehtoihin. Entinen imperiumi menetti pysyvästi laajat alueensa ja hallitsi enää kaupunkia ympäröiviä alueita. Sotalaivasto tuhottiin eikä edes Afrikassa saanut sotia ilman Rooman lupaa. Sotakorvaukseksi määrättin hurja 10000 hopeatalenttia (vastaa 269 tonnia hopeaa!) vuodessa seuraavan 50 vuoden ajaksi. Tosin karthagolaiset olivat sen verran eteviä kauppiaita, että nousivat nopeasti kukoistukseen, ja tarjoutuivat jo 10 vuoden kuluttua maksamaan kertakorvauksena koko summan seuraavalta 40 vuodelta (siis yli 10 000 tonnia hopeaa).
Toinen rauhanjakso kesti 50 vuotta, mutta ainakin jälkikäteen on selvää, että Rooma halusi tuhota vanhan vihollisen, ja etsi tekosyitä sodanjulistukselle. Koko rauhan ajan Rooma oli antanut Masinissan kiusata naapuriaan Karthagoa, joka lopulta kyllästyi ja varusti armeijan rankaisuretkelle vuonna 151 BC. Vaikka Karthago ei ollut minkäänlainen sotilaallinen uhka Roomalle, saatiin tästä casus belli sodalle. Vaikka Karthago suostui kaikkiin Rooman uhkavaatimuksiin, julisti vanha vihollinen sodan vuonna 149 BC. Väistämätön tappio kohtasi kaupungin vuonna 147 BC, jolloin koko sen väestö tapettiin tai myytiin orjiksi, ja kaupunki tuhottiin (1800-luvulla startannut tarina maan suolaamisesta ei pidä paikkaansa). Karthagon päivät olivat luetut.
Puunilaissotien tarinaa ei voi olla vertaamatta nykyhetkeen. Rooma vaati kolmannen sodan alla Karthagoa luovuttamaan 300 ylimyssukujen lasta panttivangeiksi (vaatimukseen suostuttiin), kaupunkia luopumaan aseistaan (vaatimukseen suostuttiin) ja lopuksi siirtämään kaupunkinsa muualle, kunhan se on 10 mailin päässä rannasta (tähän ei enää suostuttu). Kohtuuttomat vaatimukset ovat kuin Hitlerillä ennen toista maailmansotaa tai Putinilla ennen hyökkäystä Ukrainaan. Pahiksen vaatimuksiin suostuminen ei tuo rauhaa, vaan ainoastaan lisää kohtuuttomia vaatimuksia. Olisiko Karthago voinut vielä jotenkin selvitä kriisistä, mikäli sodan väistämättömyys olisi ymmärretty ajoissa, jää ikuiseksi arvoitukseksi.
Toinen yhtymäkohta on nykyaikaan on politiikan likainen peli. Rooman sotatoimia häiritsi sisäpoliittinen venkoilu, joissa haastajaa lyötiin härskisti vyön alle. Koska sotapäällikkö valittiin vuosittain vaaleilla, vaikuttivat vaalit sotatoimien ajoitukseen, jottei voitto vaan valuisi seuraajalle. Keksityt skandaalit sekä fake newsit olivat yhtä yleisiä kuin nykyäänkin, ja niillä pyrittiin vetämään matto poliittisten vastustajien alta. Politikointi jatkui vielä kuoleman jälkeenkin, kun jälkipolvet kaunistelivat vainajat tekemisiä ja kilpailijat pyrkivät mustamaalaaman hänet. Politikoinnin vuoksi on vaikea arvioida objektiivisesti historiankirjoja, koska vuosikymmeniä myöhemmin mennyt on värittynyt peruuttamattomasti.
Aivan kuten Caesarin kirjastakin, jää tästäkin mieleen tuurin vaikuttaminen historiaan. Mitä jos Karthagossa olisi ymmärretty roomalaisten maailmankuva, jossa taistellaan joko murskavoittoon tai tappioon saakka? Mitä jos Karthago olisi panostanut laivastoonsa tosissaan ja ensimmäisessä puunailaissodassa yksinkertaisesti pitänyt roomalaiset omalla puolellaan? Entä olisiko Rooma taipunut, jos Hannibal olisi marssinut Rooman muureille heti Cannaen murskavoiton jälkeen? Joka tapauksessa Rooman nujertuminen oli lähellä, sillä monin paikoin sota pyöri enää vain lahjoitusten turvin, koska valtion kassa oli tyhjä. Miltä maailma olisi näyttänyt, jos Rooma olisi taipunut rauhaan, eikä siitä olisi ikinä tullut imperiumia?
Kirja on mahtava lukupaketti historian ystäville. Pidän siitä, että kirjailija kuvaa vallitsevaa maailmaa, yhteiskuntaa ja sodan syitä laajasti, niin hyvin kuin lähdekirjallisuus mahdollistaa, sekä pohtii lähteiden uskottavuutta, varsinkin jos niistä on eroja. Pääpaino on osapuolien ymmärtämisessä, ja taisteluita kuvataan vain sopivalla tarkkuudella kokonaiskuvan kannalta. Puhtaasti sodasta kiinnostuneille on sitten omia kirjojaan, sama herra on kirjoittanut vain Cannaen taistelua käsittelevän opuksen. Englannin kieltäkään ei kannata arkailla, sillä teksti on varsin helppoa ja selkeää.
Jos haittapuolia hakee, niin aluksi kirja tuntuu kuivahkolta; ehkä vertasin tätä suomennettuun, ja kenties muutenkin yleistajuisempaan Caesariin. Myös yöunet kärsivät kahdesta eri syystä: joko tulee luettua vielä yksi kappale kirjaa, tai sitten pelattua vielä yksi vuoro Civilizationia (tietenkin Carthagon johdossa Roomaa kurittaen). Suosittelen.
Arvosana: 5-/5
