Elämänkertojen taso vaihtelee. Osa on hyvinkin viihdyttäviä, osa kuivia luetteloja. Adrian Goldsworthyn kirjoittama elämänkerta Caesarista on yksi parhaista lukemistani monesta eri syystä.
Ensinnäkin kirja on erittäin mukaansatempaava, eikä päästä otteestaan. Vaikka Caesarin tarina lienee tuttu useimmille lukuisista elokuvista, sarjoista, historiantunnilta tai oopperasta (tai vähintään Asterixista), niin silti kirja pitää jännitystä yllä. Vaikka lopputulos on tuttu, reitti sinne ei ole. Tätä on pakko lukea vielä pari sivua.
Kirjailija onnistuu kuvaamaan Rooman vallan aikakautta monipuolisesti ja kattavasti. Tavat, elinkeinot, ihanteet, haasteet ja unelmat selvennetään, jolloin Caesarin ja muiden henkilöiden elämää on helpompaa ymmärtää. Kirja ei ole pelkkää Caesaria, vaan kertoo ympäröivästä maailmasta juuri riittävän paljon; taustoja ei avata liikaa, mutta kirja toiminee myös aiheeseen perehtymättömälle.
Parasta kirjassa on jälkiviisauden väittäminen. Caesarin tavoitteena ei ole ollut yksinvaltius, vaan hän päätyi ikäänkuin vahingossa, muiden vaihtoehtojen puuttuessa diktaattoriksi. Kirjailija tekee erinomaisen taustatyön pohtiessaan Caesarin tekemiä valintoja sen hetkisen tilanteen valossa, kun tulevaa ei voinut tietää. Onnistumisten lisäksi myös mokat nostetaan esiin, ja Caesar esitetään tavallisena, virheille alttiina ihmisenä.
Aloitin kirjan lukemisen paluumatkalla Nassim Talebin koulutuksesta, joten en yllättänyt huomatessani lukevani kirjaa selviytymisharhan näkökulmasta. Caesarin tulevaisuus ei ollut tähtiin kirjoitettu, vaan hän nousi valtaan todella rajun riskinoton vuoksi. Olisi voinut käydä toisinkin! Caesar eli aina murhaansa saakka todella onnellisten tähtien alla; jos hän vain olisi lukenut saamansa varoituksen, ei sekään salajuoni olisi toteutunut. Kirja vahvistaa sen, että yhtä poikkeuksellista suurmiestä kohti on satoja yhtä päteviä, joita onni ei kohdellut yhtä hyvin.
Caesarin elämässä on lukuisia kohtia, joista hän on selvinnyt todennäköisyyksiä uhaten. Nuorena kloppina hän uhmasi avoimesta silloista diktaattoria Sullaa, joka vaati Caesaria eroamaan vaimostaan Corneliasta. Caesar ei suostunut vaatimukseen, ja joutui maanpakoon, mutta suvun tukijat saivat asian painettua villaisella. Muutamaa vuotta myöhemmin hän osallistui sotaretkelle Aasiaan Marcus Minucius Thermuksen alaisuudessa. Mytilenen valtauksen aikaisista teoista Caesar sai toiseksi korkeimman corona civica -kunniamerkin rohkeudesta, ja käytännössä siihen vaaditaan toisen sotilaan hengen pelastaminen. Caesar oli All In koko ikänsä.
Tarina vaan paranee. Caesar oli hetken aikaan kilikialaisten merirosvojen vankina, ja tarinan mukaan hän aukoi päätä merirosvoille käskien heitä vaatimaan suuremmat lunnaat itsestään. Vapaaksi päästyään hän kävi toki vangitsemassa merirosvot ja ristiinnaulitsi heidät – ja sai lunnaat takaisin. Rahaa tarvittiinkin, koska virkojen saamiseksi Caesar velkaantui hurjasti pystyäkseen lahjomaan valitsijat. Yksi tappio vaaleissa olisi todennäköisesti katkaissut pelin. Triumviraatti oli varsinainen onnenpotku myös taloudellisessa mielessä, koska Crassus kuittasi avoimen piikin.
Taistelukentilläkin olisi voinut käydä huonosti, vaikka komentajan henkiinjääminen on rivisotilasta todennäköisempää (ellei sitten jää vangiksi). Galliassa Caesar kävi monta tiukkaa taistelua, muutaman kerran etulinjassa legioonia rohkaistakseen, jolloin hän oli heti vihollisten ykköskohde. Myös kansalaissodan taistelut Makedoniassa ja Hispaniassa olivat tiukkoja. Alexandrian taistelussa Caesar joutui uimaan turvaan Faron saarelta. Onni oli tosiaan myötä.
Kaikkein eniten yllätyin siitä, miten historia lopulta heitti Caesarin diktaattoriksi. Herra itse tuskin pestiä halusi, mutta ajautui kapinalliseksi pakosta. Valtaa pitänyt triumviraatti oli hajonnut Crassuksen kuoltua sotaretkellä, eikä Caesar voinut palata Roomaan ilman legiooniaan riskeeraamatta koko elämäänsä; käytännössä joku olisi haastanut hänet (syystä tai syyttä) virkavirheestä oikeuteen, ja hänen vastustajiensa vahvan aseman vuoksi tuomio olisi ollut todennäköinen. Kuolemantuomion tai maanpaon välttämiseksi hän oli pakotettu haastamaan vastustajansa.
Roomalaisen kunniakoodin myötä periksi antaminen ei edes ollut vaihtoehto. Kuolema oli kunniakkaampaa jos toivo oli menetetty. Esimerkiksi Cato demonstroi tätä elävästi välttyäkseen antautumasta Caesarille: hän repi itse suolensa ulos vatsastaan yrittäessään toista kertaa itsemurhaa – ensiyritys meni pieleen palvelijoiden kuullessa tuskanhuudot ja väkisin pelastaessa hänet.
Kaikki olisi voinut mennä toisinkin. Kohtalon arvan pyörähtäessä toisin triumviraatti olisi voinut saada jatkoaikaa. Mitä jos Crassus olisi selvinnyt elossa Parthian sotaretkeltään? Mitä jos Pompeiuksen vaimo (Caesarin tytär) ei olisikaan kuollut, olisiko kaksikko silti ajautunut vastakkain? Lue itse ja mieti!
Arvosana: 5/5