Suomen maatalouden historia on kolmiosainen kirjasarja maamme laajimmasta elinkeinosta, joka työllisti leijonanosan suomalaisista aina 1900-luvun loppupuoliskolle saakka. Ensimmäinen osa käsittelee perinteistä, maatalouden koneistumista ja teollisten lannoitteiden edeltämää aikaa noin 1870 -luvulle saakka.
Maatalouden alkuajoista tiedetään vain suurpiirteisesti. Aiemmin lukemistani kirjoista Tykit, Taudit ja Teräs, sekä The origins and spread of agriculture and pastoralism in Eurasia selviää, että maataloutemme alkukoti on hedelmällisen puolikuun alueella, josta maatalous levisi hitaasti maanviljelijäväestön mukana meillekin. Ihminen on omaksunut kasvien viljelyn ja/tai keksinyt kesyttää eläimiä välittömän teurastamisen sijaan vain muutamia kertoja. Kulttuurinen leviäminen on ollut hidasta, koska maanviljelyä sivusta seuranneet metsästäjä-keräilijät eivät halunneet muuttaa tapojaan.
Samassa yhteydessä kannattaa selailla karttoja verkossa on vapaasti luettavasta kirjasta Suomen asutus 1560-luvulla – Kartasto. Kirja perustuu Suomen ensimmäisiin maakirjoihin, joita alettiin laatia Kustaa Vaasan käskystä veronkannon tehostamiseksi. Ensimmäinen maakirja laadittiin Hämeestä 1539, joten tämä kartasto on vanhinta tiedossa olevaa aineistoa Suomen asutuksesta.
Ajantasainen teos
Suomen maatalouden historia on julkaistu 2003, joten kysyn tekoälyltä mitä tuorein tutkimustieto kertoo maatalouden alkamisajankohdaksi. Suurempia mullistuksia tietämyksessä ei ole: Ahvenanmaan kivikautisilta asuinpaikoilta 4000-4500 vuoden takaa on löytynyt viljaa, ja manner-Suomen varhaisimmat merkit ovat 3500 vuotta vanhoja. 4000-5000 vuoden takaiset siitepölylöydöt ovat kiistanalaisia, mutta edes näin varhaisia merkkejä ei voida sulkea pois. Laajamittaisempi maatalous alkoi joka tapauksessa kuitenkin vasta rautakaudella, Ruotsin vallan kynnyksellä.
Meillä on mennyt pääpiirteissään aika lailla samoin kuin muuallakin: ensin viljeltiin ohraa ja hernekasveja, kotieläiminä oli lampaita ja vuohia. Yllätyin ettei meillä leivottu: ruokana oli puuro, ja leipää on syöty vasta 1000-luvulta alkaen.
Maata viljeltiin eri tavoin eri osissa maata. Idässä poltettiin kaskia, jotka tuottivat suuren sadon, mutta vain 1-2 kertaa, jonka jälkeen piti polttaa uusi huhta. Lännessä peltoviljely vakiintui jokivarsiin. Yllätyin kuinka vaikeaa viljely on Suomessa ollut, kun ennen kääntöauroja esimerkiksi Loimaan alueen isoja savikkoja ei ole yksinkertaisesti pystytty muokkaamaan. Tammiston savipeltoon perustaneena tämä on helppo uskoa.
Pysyvä asutus keskittyi pieniin kyliin, joiden ympärillä pellot olivat. Poikkeuksena on Pohjanmaa, jossa talot olivat nauhana jokien varsilla. Lännessä talouden muodosti 2-3 sukupolven perhepiiri sekä piiat ja rengit, idässä taas asuttiin usein serkkujen ja jopa pikkuserkkujen muodostamissa yli kymmenhenkisissä suurperheissä. Mitään suomalaista identiteettiä ei ollut; Varsinais-Suomen ruotsinkielisille Tukholma oli läheisin, Pohjanmaalla koettiin vastarannan asukkaat omaksi porukaksi, ja Karjalassa kanssakäymistä oli eniten Venäjän suuntaan.
Peltojen lisäksi ihmisillä oli vakiintuneita heinämaita ja eräpaikkoja kauempana kotoa. Heinänteossa suoniityillä saatettiin olla viikkoja, ja metsällä kuukausia. Omistus- tai pikemminkin käyttöoikeus oli suoraviivaista: niin pitkään kun kävit maillasi säännöllisesti, ne olivat sinun.
Maanviljelijän asema oli vahva
Suomessa maanviljelijän asema oli vahvempi kuin Euroopassa yleensä. Maaorjuus puuttui täysin ja viljelijä yleensä omisti oman maansa. Maasta ei ollut pulaa ennen 1600-lukua, joten korpea riitti halukkaille raivattavaksi. Väestön kasvaessa omaa maata ei luonnollisesti enää riittänyt kaikille, mutta edes torpparin asema ei ollut niin kurja mitä yleensä ajatellaan (kunhan toimi toisin kuin Koskelan Jussi ja teki sopimuksen kirjallisena): torppari oli itsenäinen yrittäjä, joka toki maksoi maasta vuokraa, mutta sai viljellä sitä vapaasti kuten tahtoi ja esimerkiksi palkata omaa työvoimaa.
Suomi oli Ruotsin takamaa, joten täällä ei valvottu tai edes haluttu valvoa kaikkia lakeja. Kruunu ajoi usein aatelin etua, ja esimerkiksi palkkojen alentamiseksi päivätyön teko oli kiellettyä; sen lisäksi rajoitettiin maamiehen palkollisten määrää (jotta työmiehiä riittää isoille kartanoille). Silti kieltoa rikottiin – koska pakkohan sato oli korjata – ja hyvä työmies saattoi heinänkorjuuaikana tienata kolmessa viikossa rengin vuosipalkan. Mielenkiintoista on seurata rengin ja piian palkkasuhteen kehitystä; aluksi kohtuullisena piian palkkana pidettiin puolta rengin palkasta (renki oli vahvempi), mutta jo 1600-luvulla suhde oli ¾ kun työt muuttuivat ja piika pystyi kädentaidoillaan tuottamaan enemmän lisäarvoa.
Kirjaa lukiessa yllätyn siitä kuinka nihkeästi suomalainen on suhtautunut uusiin keksintöihin. Uusia viljelyslajikkeita tai -tekniikoita ei ole haluttu edes kokeilla! Esimerkiksi karjatalouden kehittäminen on ollut hankalaa, kun ihmiset ovat nähneet heinän kylvämisen typeränä ideana (siellähän sitä suon laidassa kasvaa viljelemättäkin) eikä älli ole riittänyt ymmärtämään, että kunnon heinällä pitää isompaa karjaa ja lannoittaa suuremman peltoalan, jolloin sekä maidon että viljan tuotanto kasvaisi. Tavallaan ymmärrän kun kyse on myös toimeentulosta ja nälkäkuolema pelottaa, mutta miten ihmeessä hyviä satoja saavaa naapuria ei haluta matkia? Jos se toimii Matilla, niin miksi ajatellaan ettei se toimi minulla?
Nälkäkuoleman uhka on ollut aina läsnä, koska Suomi on pohjoisimpia alueita joissa maata ylipäätään voi viljellä. Ennen teollisia lannoitteita, koneellista maanmuokkausta ja moderneja viljalajeja tyypillinen satosuhde (eli kuinka monta jyvää yhdestä kylvetystä jyvästä saatiin) oli ohralla 5 ja rukiilla 6. Kun iso osa sadosta piti varata siemeneksi, oli ylijäämä niukka ja viljavarastojen kerääminen hidasta. Jos huonoja vuosia tuli useampia, oltiin pulassa! Vertailun vuoksi nykylajikkeilla ja menetelmillä ohra antaa 16-25 ja ruis 15-35 kertaisen sadon, hybridiruis jopa yli 50-kertaisen.
Metsän taloudellinen merkitys on aina ollut suuri. Yllätyin siitä kuinka käytännössä kaikki vähänkään kelvolliset metsät on kaskettu jossain vaiheessa ja lopuista hakattu tukkia tai poltettu tervaa. Kirja tarjoaa mielenkiintoisen näkökulman myös luonnon monimuotoisuuteen: ihmisen tulo ja kaskeaminen kasvatti räjähdysmäisesti kasvi- ja eläinlajien määrää verrattuna aarniometsään. Viljelyn päätyttyä aukeilla viihtyi lajeja jotka eivät metsässä menesty, ja riistakannatkin kasvoivat.
Mainio kokonaisuus
Kirja on perusteellinen teos. Asiaa löytyy kaikesta aiheeseen liittyvästä, paitsi itseäni eniten kiinnostaneesta aiheesta eli eri viljelykasvien leviämisestä sekä kotieläimistä eri aikoina. Esimerkiksi karjataloutta käsitellään pintapuolisesti. Myös hevosen saapuminen Suomeen jää vähän hämäräksi, ja aiheesta olisi lukenut enemmän.
Hallintohumppaa sen sijaan piisaa, koska arkistoja Ruotsissa riittää. Suurin osa ei oikein jaksa kiinnostaa, esimerkiksi nippelitieto verotuksen kehittymisestä on ihan yhtä tylsää kuin nykyisenkin verotuksen detaljien tutkiminen. Muutakin nippelitietoa on mukavasti, esimerkiksi kokonainen perunkirja 1800-luvulta on paljastava, sillä omaisuutta oli todella vähän. Siinä on konmarittajalla tekemistä että pääsee samaan minimalismiin!
Perunkirja paljasti myös kuinka kotieläinten, työkalujen ja vaatteiden suhteelliset hinnat menivät. Yllätyin! Opin myös oman sukunimeni etymologiaa; isänpuolelta sukuni on kotoisin luovutetusta Karjalasta, jossa luukka on tarkoittanut auraa.
Kirja on kattava tietopaketti, jonka kanssa aiheesta kiinnostunut viettää pitkänkin tovin. Kenties joutuu lukaisemaan seuraavatkin osat.
