Diego Rodríguez de Silva y Velázquez (1599-1660) on espanjalainen tunnetuimpia taidemaalareita. Velázquez on tunnettu etenkin kuningas Filip IV:stä tehdyistä maalauksista ja mestariteoksista Las Meninas (hovineidot) ja Kehrääjät. Olen aiemmin ihastellut herran töitä netissä Kapteeni Alatristen muka tultua ikuistetuksi teokseen Bredan antautuminen, ja intoutunut siitä tutkimaan ja ihastumaan taiteeseen syvemmin. Nyt edessäni on teos, joka kertoo maalarimestarin tarinan ja esittelee hänen koko tuotantonsa.
Kirja sukeltaa syvälle taiteeseen. Ikänsä Velázquez tutkinut José López-Rey (1905–1991) tuntee syvällisesti taiteilijan tavan työskennellä ja perustelee esimerkiksi väitteet kesken jätetyistä töistä vääriksi. Monien muiden maalarien tavoin myös Velazques ei aina jaksanut viimeistellä teoksiaan, tosin tarvittaessa hän maalasi nopeastikin kun luvassa oli muheva palkkio vaikkapa paavilta. Valmiita teoksia on onneksi paljon enemmän kuin vaikka Leonardolla, nykypäivään säilyneitä on alun toistasataa, joista puolet on Madridin Pradossa.
Lukemani teos on julkaistu ensimmäisen kerran 1979. Sen jälkeen uudet päivitetyt laitokset on julkaistu 1981, 1996 ja 2014. José López-Reyn edesmentyä vetovastuun otti Odile Delenda. Esipuheiden perusteella yllätyn, kuinka paljon taiteilijasta ja hänen tauluistaan on saatu selville muutaman vuosikymmenen aikana. Miten edes 1600-luvun asioista voi edes koko ajan löytää uutta? Minne osa tauluista on kadonnut? Vieläkö jostain putkahtaa esiin kadonneiksi luultuja teoksia?
Velázquezin tuntematon elämä
Velázquezin elämä tunnetaan vain pääpiirteittäin. Nuori Diego, 8-lapsisen perheen esikoinen, pääsi maalarinoppiin 12 -vuotiaana. Oppisopimus Francisco Pachecon työpajassa päättyi mestaritutkintoon 1617 ja hän sai luvan harjoittaa taidemaalarin ammattia kaikkialla Espanjassa. Naituaan välissä mestarinsa tyttären, Velázquez matkusti 23-vuotiaana Madridiin, ja keräsi siellä mainetta muotokuvamaalarina. Olivaresin herttua kutsui Velázquezin hoviin maalaaman kuvan kuningas Filip IV:stä, ja kun maalaus miellytti kuningasta, hänestä tehtiin hovimaalari. Hän ilmeisesti ystävystyi kahden mainitun herran kanssa ja oli erityisen lämpimissä väleissä kuninkaaseen.
Velázquez vietti koko uransa hovissa lukuunottamatta kahta Italiassa vietettyä ajanjaksoa vuosina 1629-1631 sekä 1648-1651. Italian vaikutus näkyy hänen töissään, hän ihaili venetsialaista etenkin Titiania ja tapasi mm. Rubensin. Italiassa hän maalasi Paavi Innocentius X:n muotokuvan, mikä lisäsi mainetta entisestään, ja hänen oppilaansa tehtailivat muotokuvista kopioita. Jälkimmäisellä matkalla oli toinenkin tarkoitus: hän teetti valoksia tunnetuista patsaista ja houkutteli taiteilijoita Espanjaan toteuttamaan kuninkaan rakennusprojekteja. Hovimaalarin lisäksi hänen töihinsä kuului palatsien koristelu.
Vaikka kuningas rakensi palatseja, oli Espanjan talous karmeassa jamassa 1600-luvulle tultaessa. Hollanti oli itsenäistynyt Habsburgien vallasta ja haastoi vanhan emämaan maailmankaupassa. Niinpä Diegokin joutuu välillä erikseen anelemaan kuninkaalta hänelle luvattua palkkaa. Vaikuttaa siltä, että esimerkiksi jälkimmäisen Italian reissujen motiivina saattoi olla rahanpuute; on ollut helpompi saada rahaa reissulle ja elää suurlähettiläiden piikkiin, kun jatkuvasti odotella luvattua taiteilijaeläkettä.
Viimeisinä vuosinaan Velázquez maalasi vielä muutaman mestariteoksen, kuuluisimpana Hovinaiset (Las Meninas) ja Kehrääjättäret. Hovinaisissa hänellä on jo rinnassaan Santiagon risti, mikä lienee lisätty jälkikäteen, koska hänet aateloitiin vasta taulun jo valmistuttua. Aatelisarvo ei ollut helppo rasti, sillä ensin piti tutkia ajan tapaan ettei esivanhempien joukossa ollut muslimeita tai juutalaisia, ja sen jälkeen perustella kuinka käsityöläisen ammattia harjoittanut ei oikeastaan ole voinut harjoittaa taulukauppaa, koska hän on ollut hovimaalari. Lopulta kuningas turvautui paavin erikoislupaan ”verenpuhtauskomitean” hitauden takia.
Barokkiajan mestarimaalari ei ehtinyt nauttia aatelisarvostaan kuin vuoden, sillä hän kuoli kuudenkympin kypsässä iässä kuumetautiin. Hänen vaimonsa seurasi perässä viikkoa myöhemmin, ja Velázquezin tyttäret olivat kuolleet jo aiemmin, yksi lapsena ja toinen lapsivuoteeseen kuudennen synnytyksen jälkeen. Lastenlasten isä oli Velázquezin oppilas Mazon, josta oli avioliiton myötä oli tullut myös hovimaalari. Tyttärensä kautta Velazquezin verta virtaa lukuisissa eurooppalaisissa kuningashuoneissa, myös Ruotsissa.
Upeasti toteutettu kirja
Kirjan kuvitus on huikea. Värit ovat miellyttäviä ja painotyö ainakin omaan silmään erinomaista. Jos jostain pitää valittaa, niin kirjanmerkkinauhoja voisi olla vaikka useampia. Tekstiä lukiessa haluaa usein tarkastella siihen liittyvää taulua, jotka on kerätty kunkin luvun loppuun, sekä joskus kirjan loppuun lisättyä taululuetteloa, jossa on kaikkein yksikohtaisemmat tiedot kustakin teoksesta. Kuvia ja tietoa on älyttömän paljon.
Taulujen symboliikka ja merkitys väännetään lukijalle rautalangasta. Tunnen olevani sivistymätön, kun joudun googlettamaan kreikkalaisen mytologian perusjuttuja. Jään pohtimaan kristinuskon muuttumista, sillä tuolloin suosituista tarinoista ei enää puhuta. Uskovaisia kiusaavat satyyrit sun muut demonit ja rehti kiirastulella pelottelu toisi mukavaa lisäväriä päiviräsästen palopuheisiin!
Yllätyn miten kehnosti teosten taustat tiedetään. Tietysti aikaa on kulunut, mutta tuntuu hassulta että haarukka jonkun taulun valmistumiselle voi olla 20 vuotta. Kirjailija perustelee varsin hyvin näkemyksensä kunkin taulu valmistumisesta, eikä tiedon määrää voi kuin ihailla. Samalla ymmärtää, miten Arturo Perez-Reverte on kyennyt sijoittamaan Alatristen seikkailut historian valkeille alueille uskottavasti.
Kirja on mainio kokonaisuus, ja lukemisessa menee useamman viikon illat. Vaikka tekstiä on aika vähän, aikaa kuluu kun tutkii kulloinkin käsittelyssä olevaa teosta ja vertaa sitä toisiin. Jos kreikkalaiset klassikot ja Raamattu olisivat tutumpia, niin taustoitus veisi toki vähemmän aikaa. Mukavaa lukemista joka tapauksessa.
Taschen tarjoaa kirjaa kahdessa eri koossa. Valitsemani XL sivukoko (25 cm x 34 cm) on riittävä, ja tuplahintaan on saatavilla vielä pykälää suurempi XXL (29 cm x 39,5 cm). Viisi senttiä voi tietyissä tilanteissa tehdä ratkaisevan eron, mutta ainakin sängyssä liika on liikaa: iltalukemistona kolme ja puolikiloinen XL on sen verran kookas kampe, että se vaatii määrätietoista käsittelyä, eikä pikainen nautiskelu ennen nukahtamista oikein onnistu. XXL tarkoittaisi jo siirtymistä nautinnosta tuskan puolelle.
Kirja on mahtava teos Diego Velázquezin ja ylipäätään barokin ajan taiteen ystäville. Teksti on asiantuntevaa, sisältö kaikenkattava, ja kuvien painolaatu sekä värit erinomaisia. Huonoja puolia ei ole kuin takaravoissa tykyttävä pakko päästä Pradoon näkemään nämä livenä.
Arvosana: 5/5
