Jatkan Ernest Hemingwayn tuotantoon tutustumista teoksesta, joka on sidottu samoihin kansiin Vanhus ja Meri -pienoisromaanin kanssa. Kesän 1959 härkätaistelukaudesta kertova Vaarallinen kesä on julkaistu vuonna 1985, eli 24 vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen. Alunperin tekstin lyhennelmä julkaistiin tuoreeltaan Life -lehdessä (samaan tapaan kuin Vanhus ja Meri).
Vaarallinen kesä on kuvaus vuoden 1959 härkätaistelukaudesta, ja se keskittyy Antonio Ordóñezin ja Luis Miguel Dominguínin kamppailuun areenan herruudesta. Hemingwayn sympatiat ovat ensimmäisen puolella; Antonio on nuori haastaja ja hänen isänsä Cayetano puolestaan oli esikuva ”Ja aurinko nousee” -romaanin härkätaistelijalle. Luis Miguel taas on laskeva tähti, joka muutaman vuoden tauon jälkeen yrittää paluuta.
Kirja osoittautuu mukaansatempaavaksi. Hemingway onnistuu nytkin herättämään mielenkiinnon aiheeseen, joka ei alunperin kiinnosta pätkääkään. Hän kuvaa elävästi tapahtumia areenalla ja sen ulkopuolella. Kirja muuttaa mielikuvaani barbaarisesta härkätaistelusta, joka lukemisen jälkeen avautuu laajemmin taiteena, traditiona ja itsensä haastamisena.
Härkätaistelijoiden osaamista ei voi olla ihailematta, vaikka tiedostaakin eläinsuojelulliset elementit. Alla on kuva Luis Procunan paso de pecho:sta eli ohituksesta rinnan korkeudella. Meksikoilaismatadori ohjaa härän aivan edestään, sarvi kasvoja viistäen, sorkat varpaita hipoen, mutta seisoo patsasmaisesti liikkumatta varmana onnistumisestaan.
Osa kehuista kuuluu pitkän alustuksen laatineelle James Michenerille. Alkusanoissa käydään läpi härkätaistelun perusteet ja sanasto, jolloin kirjaan pääsee helposti sisään. Michener avaa myös Hemingwayn persoonaa, mikä puolestaan auttaa ymmärtämään mitä Espanjan reissulla tapahtuu.
Lifen tilaama 10 000 sanan juttu jäi haaveeksi, kun Hemingway tehtaili 130 000 sanan eepoksen, ja jätti lyhentämisen muille. Vanha (ja väsynyt?) mies ei ollut enää terässä; lauserakenteissa kieltämättä olisi parantamisen varaa, ja välillä aikaa käytetään liikaa lillukanvarsiin. Teos ei siis ole mikään kirjallinen huippusuoritus, vaan tuntuu editoimattomalta ja rosoiselta, mikä tosin ei tämäntyyppisessä matkakertomuksessa suuremmin haittaa.
Itse asiassa epäilen, että valtaosa kirjasta on kirjoitettu pikku hönössä, koska tarinan tapahtumien perusteella alkoholi vaikuttaa ottaneen lopullisen niskalenkin kirjailijasta. Hemingway nimittäin kuvaa juomiaan vähintään yhtä innokkaana kuin varsinaisia tapahtumia härkätaisteluareenalla: välillä viini tulee savikannussa, sangriaa kuvataan monisanaisesti, ja muistaapa hän mainita kuinka pöytää odotellessa napataan taskumatista kaksi naukkua.
Ihmettelin myös kuvausta vieraiden naisten iskemisestä (vaikka vaimo oli reissussa mukana), ihan niin kuin kirjailijan pitäisi todistella jotain itselleen (hän myös muistaa mainita ketä kaikkia tuntee). Minusta tämä on väkevämpi kuvaus vanhenemisen tuskasta kuin Vanhus ja meri.
Kirja on mainio. Pitkät automatkat ympäri Espanjaa, päähenkilöiden halu näyttää parastaan areenalla, ja kirjailijan rosoisuus muodostavat kiintoisan kokonaisuuden. Suosittelen.
Arvosana: 4+/5
