Charles Bukowski (1920-1994) on tunnettu alatyylisistä laitapuolen elämän kuvauksista. Ajattelin jostain äkillisestä mielenhäiriöstä johtuen tutustua herran tuotantoon, ja naputin kirjaston käytävältä viestin ystävälleni josko hän voisi suositella jotain Bukowskin kirjaa. ”En tiedä voiko niitä suositella”, kuului vastaus, mutta hän lupasi kuitenkin tuoda pääsiäisenä pari kirjaa luettavaksi (halusi kai vain päästä niistä eroon).
Pääsiäinen tuli ja nautin pitkäperjantain mämmibuffetin seuraksi asiaankuuluvia ruokajuomia, jonka seurauksena pääsiäissunnuntain vastaisen yönä ohjelmassa olikin virkistävän ja palauttavan unen sijaan tutustumista erilaisiin liskoihin. Kattoa tuijotellessa mietin, että tämän sopivampaa hetkeä tutustua Bukowskiin tuskin voi kohdalle osua. Nousin ylös kellon näyttäessä kolmea, keitin kahvit ja aloitin matkan kohti tuntematonta.
Ensimmäisenä avasin kokoelmateoksen Vanhan likaisen miehen juttuja, johon on kerätty Bukowskin kolumneja alatyylin sanomalehteen. En kuitenkaan päässyt puusta pitkään: isot alkukirjaimet puuttuivat, tyyli oli kummallista, enkä suoraan sanoen ymmärtänyt ensimmäisestä tarinasta hölkäsen pöläystä. Kuulemma FBI kiinnostui näistä jutuista, mutta kansallisen uhan sijaan tämä tuntui enemmän uhalta lukijan mielenterveydelle. Lopetin kolmannen aukeaman kohdalla.
En lannistunut, vaan annoin Bukowskille toisen mahdollisuuden, ja avasin Postitoimisto -nimeä tottelevaan teoksen. Postitoimisto kertoo Bukowskin Alter Egon, Henry Chinaskin, 12 vuoden mittaisesta urasta postilaitoksen palveluksessa. Bukowski itse työskenteli kahteen otteeseen Yhdysvaltain postilaitoksella, joten jokunen tositarinakin lienee sivuille päätynyt. (Ainakin esimiesten natsimeininki on kuin omalta visiitiltä Suomen Postin logistiikkakeskuksesta.)
Postitoimistossa ei oikein tapahdu mitään. Chinaski dokaa kaiket illat ja herää viideltä jakamaan postia, kunnes irtisanoutuu löydettyään rikkaan perijättären. Suhteen kariuduttua hän palaa lajittelijaksi yövuoroon, mikä sopiikin päivärytmiin paremmin. Koko kirjan läpi ryypätään, lyödään vetoa laukkaradalla tai raveissa (en tunne skeneä, joten kyseessä voi olla kumpi vaan), ja nussitaan jos mahdollisuus avautuu. Chinaskin suurin rakkaus on viina: vaikka juuri pokattu nainen olisi kuinka upea, jää lemmiskely aina kakkoseksi jos vaan voi ottaa viskinaukkua.
Varsinaista juonta on turha etsiä: tarina vain velloo nousuhumalan ja krapulan väliä. Naiset vaihtuvat, asunnot vaihtuvat, pelionni vaihtelee, mutta viinanhimo pysyy. Parinsadan sivun pokkari ei ole pitkä, mutta ei tämmöistä kohellusta yhtään pidempään olisi jaksanut lukeakaan. Vaikka varsinaiset huippukohdat loistavat poissaolollaan, niin valehtelisin jos väittäisin etten olisi hymähdellyt muutamassa kohdassa; esimerkiksi postinumerokoetta varten laadittu kaksimielinen muistipalatsi oli varsin hupaisa oivallus. Myös Bukowskin naiskuvaukset ovat elämänmakuisia, seksistisiä ja rasvaisia, joka on sitten lukijasta riippuen joko kehu tai moite.
Ei tätä todellakaan voi suositella. Postitoimisto on heille, jotka tietävät mitä tekevät.
Arvosana: -/5
