Oikeusjuttu on Franz Kafkan (1883-1924) tunnetuimpia teoksia. Sen päähenkilö on pankin johtoportaassa työskentelevä Josef K., jonka ovelle eräänä aamuna saapuu jonkin sortin viranomaisia syyttämään häntä rikoksesta, jota ei koskaan paljasteta hänelle itselleen tai lukijoille. Tarina kertoo Josefin matkasta byrokratian koneistossa.
Oikeusjuttu on suomennettu useita kertoja. Lukuun päätyi Aukusti Simojoen vuoden 1946 versio, jonka WSOY pisti uudemman kerran koviin kansiin syksyllä 2023. Plussaa tulee kannen kuvituksesta ja materiaalin käsituntumasta.
Vuosina 1914-1915 kirjoitettu Oikeusjuttu jäi Kafkalta vaiheeseen – kuten kaikki romaanit. Elinaikanaan Kafka julkaisi vain novelleja, eikä hänen töitään tunnettu laajemmin. Oikeusjuttu julkaistiin postuumisti (kuten myös kaksi muuta pidempää kirjoitelmaa Linna ja Mies joka katosi), sillä hänen tuottajansa Max Brod ei tuhonnut hänen jäämistöään Kafkan toiveiden mukaisesti, vaan työsti keskeneräiset romaanit valmiiksi. Esimerkiksi Oikeusjutun kahdeksas luku päättyykin mainintaan ”tämä luku jäi Kafkalta kesken”.
Oikeusjuttu kärsii keskeneräisyydestä. Brod kursi kokonaisuuden kasaan muistikirjojen vailinnaisista kappaleista, eikä tarinasta oikein synny toimivaa kokonaisuutta. Luvut voisivat olla toisessakin järjestyksessä lopputuloksen muuttumatta.
Oikeusjuttu on tylsä. En yksinkertaisesti jaksa lukea jatkuvaa pohtimista siitä kuinka oikeudenkäyntiin pitäisi suhtautua. Kirjassa pohditaan sivutolkulla pitäisikö Franzin kirjoittaa puolustuspuhe, ja jos hän sen kirjoittaa niin luetaanko sitä edes. Pohdinta asianajajan palkkaamisesta on ihan yhtä kuivaa. Juttu toistaa itseään ja kun lukee kaksikymmentä sivua sitä samaa, alkaa väkisin pitkästyttää. Kyse ei ole siitä ettenkö jaksaisi lukea pitkiä juttuja, vaikkapa satasivuinen John Galtin monologi ei tuottanut ongelmia. Tarina ei vaan imaise mukaansa.
Oikeusjuttu on makuuni liian epärealistinen ja jotenkin typerä. En näe päähenkilön tekemisissä mitään logiikkaa, ja tapahtumat ovat outoja. Loppuratkaisu on yksinkertaisesti mauton, ja tuntuu kuin olisi vaan menty siitä missä aita on matalin. Vaikka pystyn nauttimaan epärealistisesta sekoilusta vaikkapa Gabriel Garcia Marquezin tyyliin, niin Kafka ei vaan aukea.
Myös kirjan naiskuvaukset ovat outoja. Joka toinen tarinan nainen haluaa tehdä läheisempää tuttavuutta päähenkilön kanssa, mikä ei oikein sovi kirjan yleiseen vireeseen, mutta sitäkin paremmin aikalaisten kuvaukseen himoköyrijä-Kafkasta, joka oli bordellien vakiovieras ja pornon suurkuluttaja. Brodin mukaan Kafka kärsi jatkuvasta intohimosta peläten kuitenkin kyvykkyyttään petipuuhissa. Kenties (rangaistukseksi verhottu?) piiskauskohtauskin kertoo Kafkan pikanteista pikku perversioista – tai ehkäpä sitten Kafka oli vain normaali viriili nuorimies.
Raskas teksti voi olla nautinnollista, mutta tämä on vain raskasta. Lukeminen menee suorittamisen puolelle, vaikka kuinka halusin pitää Kafkasta. Edes jälkeenpäin ei synny ”onneksi jaksoin lukea tämän” -fiilistä, joten lopputulema on selkeä: Kafka ei sovi minulle. Teos on kuitenkin sen verran erikoinen, että voin kuvitella sen jakavan mielipiteitä, joten kokeile ihmeessä, ja vedä vasta sitten omat johtopäätöksesi. En ajatellut jatkaa muihin teoksiin.
Oikeusjutussa on jotain samaa kuin Paul Austerin New York -trilogiassa: juonessa ei ole päätä eikä häntää, eikä lukijalle selviä mistä tarinassa on kyse. Jos tämän tyyppiset tarinat maittavat, niin tartu Kafkaan.
Arvosana: 1/5
