Mielenkiinto elämäkertoja kohtaan vaihtelee. Opukset ovat useimmiten järkäleitä, joten kiinnostavan henkilön ja aikakauden lisäksi myös fiiliksen on oltava oikea. Kaivaessani arkistoista erästä toista kirjaa (jota en lopulta löytänyt) törmäsin banaanilaatikossa (projekti nimeltä iso kirjahylly on vaiheessa) Andrew Carnegien (1835-1919) elämäkertaan, joka jostain syystä kutsui lukemaan.
Andrew Carnegie on klassinen esimerkki amerikkalaisen unelman toteutumisesta. Rahattoman maahanmuuttajaperheen lapsi aloitti työuransa 13-vuotiaana pohjalta: puolapoika tekstiilitehtaalla teki hommia kellon ympäri kuutena päivänä viikossa ja ansaitsi 1,20 dollaria viikossa (nykyrahassa n. 35 euroa). Pian hän hoiti kuumassa kellarissa höyrykonetta ja tienasi jo 2 dollaria viikossa. Carnegie etene raa’alla työnteolla koko ajan vastuullisempiin tehtäviin ja veti 24-vuotiaana Pennsylvania Railroadin läntistä divisioonaa tienaten mukavat 30 dollaria viikossa. Jo tätä ennen hänen pomonsa oli miehen toiminnasta tyytyväisenä lainannut miehelle 500 dollaria ja kutsunut hänen mukaan rinkiin, joka teki messeviä pikavoittoja sisäpiirikaupoilla (joita silloinen lainsäädäntö ei kieltänyt).
Jo kirjan alku opettaa kaksi asiaa. Ensinnäkin Carnegie todellakin työskenteli menestyksensä eteen, eikä edennyt parempiin hommiin sattumalta. Hän hakeutui setänsä neuvosta Ohion lennätinlaitoksen lähettipojan hommiin, ja panosti työssä menestykseen täysillä opettelemalla ulkoa jokaisen Pittsburghissa toimivan yrityksen osoitteen ja tärkeimpien johtohahmojen kasvot(!) jotta tunnistaisi heidät kadulla (tippiä pukkasi). Sen lisäksi hän opetteli oma-aloitteisesti lukemaan morse-koodia ja kuultuaan jonkun tulkkaavan sitä korvakuulolta päätti opetella saman tempun. Carnegie eteneminen vuoden sisällä lähetistä operaattoriksi ei ollut tuuripeliä, hän vain näki muita enemmän vaivaa menestyksensä eteen. Hän teki myös fiksuja päätöksiä, esimerkiksi vaihtoi työpaikan lennätinlaitokselta Pennsylvania Railroadin lennätinpuolelle, koska näki rautatieyhtiön sisällä paremmat mahdollisuudet edetä urallaan.
Toinen oppi on Carnegien isän Williamin asenne. Damaskin kutojana kohtuuhyvin menestynyt käsityöläinen ei koskaan tajunnut teollistumisen vääjäämättömyyttä, eikä ymmärtänyt ammattinsa katoavan höyrykäyttöisten kutomakoneiden myötä. Alamäki alkoi Andrewn ollessa 12-vuotias ja pakotti perheen muuttamaan ensin pienempään asuntoon ja lopulta Amerikkaan, jossa William jatkoi pään hakkaamista seinään. Hän meni poikansa kanssa samaan tekstiilitehtaaseen töihin, mutta irtisanoutui ja palasi rakkaan käsityöharrastuksensa pariin jättäen päävastuun perheen elättämisestä 13-vuotiaan poikansa harteille.
Carnegie vaurastui varsinkin sijoittamalla yrityksiin, joiden tulevaa menestystä hän kykeni rautatieyhtiön johtajana ennakoimaan. Mikäs sen mukavampaa, kuin sijoittaa firmaan jonka kuljetuskustannukset pian romahtavat! Hän järjesteli myös erinäköisiä kauppoja, kuten makuuvaunuista tunnetun Pullmanin ja Woodruffin fuusion. Vastoin yleistä käsitystä ja tunnettua lainausta, jonka mukaan munat pitää sijoittaa yhteen koriin ja vahtia sitten koria tarkasti, Carnegie sijoitti hajautetusti lukuisille eri toimialoille, esimerkiksi 11000 dollarin sijoitus Columbia oil companyyn tuotti ensimmäisenä vuonna yli 160%. Teräs oli pitkään vain pieni sivujuonne.
Carnegie oli kaksijakoinen persoona, jonka päässä ahneus ja nuukuus kamppailivat ylevämpien tavoitteiden kanssa. Häneltä on säilynyt kirjoitus, jonka mukaan hän päätti eläköityä 35-vuotiaana (vuonna 1870) varmistettuaan ensin 50 000 dollarin vuositulot ja sen jälkeen keskittyen hyväntekeväisyyteen ja itsensä sivistämiseen. Loppujen lopuksi Carnegie ei malttanut eläköityä kuin vasta 66-vuotiaana (vuonna 1901) ja oli hetken aikaa maailman rikkain amerikkalainen myytyään teräsyhtiönsä noin kymmentä miljardia nykydollaria vastaavalla summalla J.P.Morganille (joka fuusioi kolme teräsyhtiötä U.S. Steeliksi). Seuraavien 18 vuoden aikana Carnegie lahjoitti lähes koko omaisuutensa hyväntekeväisyyteen.
Matka terästirehtööriksi alkoi vuonna 1872, kun Carnegie tutustui Britanniassa teräksen valmistukseen Bessemer-prosessissa, joka oli parissa vuosikymmenessä kypsynyt käyttökelpoiseksi tekniikaksi. Prosessissa masuunissa sulatettu takkirauta mellotetaan päärynänmallisessa Bessemer-konvertterissa puhaltamalla sinne ilmaa, jonka happi polttaa rautaan liuenneen hiilen sekä epäpuhtaudet pois. Prosessi on nopea; 10-20 tonnin satsi mellottuu n. 20 minuutissa, ja Carnegie näki mahdollisuuden tehdä tiliä kilpailijoita tehokkaamman tekniikan avulla.
Pennsylvania Railroadin johtajan Edgar Thompsonin (Carnegie hyödynsi usein ihmisten turhamaisuutta) mukaan nimetyn tehtaan rakentaminen alkoi tammikuussa 1873, mutta valmista tuli vasta kesällä 1875. Ensimmäinen tilaus meni vähemmän yllättäen Pennsylvania Railroadille, ja jo ensimmäisenä vuonna tehdas tuotti yli 32 000 tonnia ratakiskoa. Määrä on huomionarvoinen, sillä ennen tehtaan avaamista koko maassa tuotettiin 150 000 tonnia terästä. Carnegie osui kultasuoneen, sillä kasvu olisi hurjaa: vuosisadan vaihtuessa terästä tuotettaisiin Usa:ssa jo 11 miljoonaa tonnia, enemmän kuin Britanniassa ja Saksassa yhteensä.
Yhtiö kasvoi nopeasti sekä tuotantoa laajenemalla että yritysostoin, joita vauhditettiin harmaan alueen toimilla. Vuonna 1881 yhtiöön oli sulautettu muutama kaivos, koksinvalmistajia sekä masuuni. Kilpailu oli kovaa, varsinkin kun entinen yhtiökumppani Andrew Kloman suutahti kohtelustaan ja perusti kilpailevan terästehtaan Homestead Steel Worksin vain parin kilometrin päähän Carnegien ET-tehtaasta. Harmi vain, että preussilainen kuolla kupsahti ennen tehtaan avaamista, ja tämä yhdistettynä työläisten lakkoiluun sotki asioita niin pahasti, että muut osakkaat taipuivat myymään koko roskan Carnegielle.
Vaikka Carnegie oli työläistaustainen ja tuki kirjoituksissaan ammattiyhdistysliikettä, niin hänen omilla tehtaillaan työtekijöiden järjestäytyminen ei kuitenkaan ollut sallittua. Ammattiliittoa puuhaaville annettiin kylmästi potkut ja lakkoja suitsittiin kovakouraisesti. Pahin tapaus oli Homesteadin kärhämä kesällä 1892, jolloin työläiset ja aseistetut vartijat ottivat yhteen tuliasein (no mitenpä muuten kun amerikoissa ollaan). Tuloksena oli toistakymmentä kuollutta ja kymmeniä loukkaantuneita, ja lopulta paikalle saapui armeija häätämään lakkoilijat tehtaalta. Eräs anarkisti yritti vielä murhata tehtaanjohtaja Frickin, jolloin yleinen mielipide kääntyi lakkoilijoita vastaan, ja yritys kuivui kasaan.
Ihmettelen, miten Carnegie ei kyennyt näkemään omien työntekijöidensä kurjuutta. Töitä painettiin 12 tunnin vuoroissa ympäri vuoden; vain jouluna ja itsenäisyyspäivänä oli vapaata. Asumukset olivat kurjia ja etenkin yksipuolisten palkanleikkausten jälkeen toimeentulo oli oikeasti tiukassa. Tuohon aikaan tyypillinen terätyöläinen pääsi niukasti 500 dollarin vuosiansioihin; vaikka työläisiä oli kymmeniä tuhansia, niin jonkunlaisen tasokorotuksen konserniin talous olisi kyllä kestänyt. Kriitikot olivat mielestäni oikeassa: Carnegien lahjoittamat kirjastot tuskin paransivat työläisten elämää merkittävästi; jaksaako 12 tunnin päivän jälkeen sivistää itseään?
Kirjaa lukiessa ihmettelee muutenkin herran ajatuksenkulkua. Carnegie vaikuttaa raskaalta kaverilta, joka kesti ympärillään vain joojoo-miehiä. Jos asettui poikkiteloin, niin egoisti Carnegie ei perääntynyt, vaikka olisi ollut kuinka väärässä. Sukset menivät ristiin lukuisten (entisten) yhtiökumppanien kanssa, ja käräjillä käytiin usein vaihtelevalla menestyksellä. Harmittelen Klomanin ennenaikaista kuolemaa ja Carnegien poikkeuksellisen sovinnollista käytöstä Rockefelleriä ja J.P. Morgania kohtaan, nyt jäi hyvää toimintaa näkemättä.
Sen sijaan äitiä Carnegie kuunteli liikaakin. Kun vannoutunut poikamies lopulta löysi naisen, hän kuitenkin lupaa äidilleen ettei mene naimisiin ennen äidin kuolemaa(!). Odotusta kertyy lopulta liki vuosikymmen ja hääkellot soivat vasta 51-vuotiaalle sulholle. Lastakin odotettiin pitkään, ja isäksi Carnegie tuli kypsässä 62 vuoden iässä. Tytär nimettiin tietenkin äidin mukaan Margaretiksi. Huoh.
Suhde tyttäreen jäi etäiseksi. Samoin parisuhde näytti jäävän prioriteettilistan häntäpäähän, vaikka vaimoonsa mies vaikuttikin olevan mieltynyt. Perhettä tärkeämpää oli ylläpitää liikesuhteita, ja Skibon linnassa Skotlannissa (jossa perhe vietti kesänsä) oli jatkuvasti kymmeniä vieraita. Hänen tuttavapiiriinsä ylettyi vallan huipulla, ja siihen kuului teollisuusmiesten lisäksi mm. Britannian pääministereitä ja Yhdysvaltain presidenttejä. Vaikka Carnegie dissasikin aristokraatteja, hän kuitenkin loi suhteita heihin ja keräsi ympärilleen sivistyneistöä keskustelemaan etenkin pasifismista ja maailmaparantamisesta. Mies hyväksyttiin taustastaan huolimatta toisin kuin vaikkapa kansanomaisena pysytellyt Vanderbildt.
Carnegie oli pasifisti ja kritisoi ahkerasti kolonialismia, joka oli Yhdysvalloissa nousussa 1890-luvulla. Hawaiji liitettiin puolihuolimattomasti Yhdysvaltoihin ja lisää seurasi; vaikka presidentti William McKinley yritti välttää sotaa Espanjan kanssa, niin risteilijä Mainen erikoinen räjähdys ja uppoaminen Havannan satamassa johti sotaan keväällä 1898. Usa tuhosi nopeasti Espanjan ikääntyneet laivasto-osastot ja sai sen verran menestystä Karibialla ja Filippiineillä, että Espanja anoi rauhaa reilun 3 kk sotimisen jälkeen. Tuloksena Kuuba sai itsenäisyyden, ja Puerto Rico sekä Guam liitettiin Yhdysvaltoihin.
Sen sijaan Filippiineillä taistelu jatkui, kun paikalliset eivät nähneet amerikkalaisvaltaa aiempaa parempana vaihtoehtona. Carnegie vaati äänekkäästi itsenäisyyden myöntämistä Filippiineille ja kammoksui sodan vaatimia uhreja, mutta jäi näkemyksineen paitsioon ja turhautui. Sodassa kunnostautuneen tulevan presidentin Theodore Rooseveltin kanssa välit olivat aina jäiset. Ja kuten arvata saattaa, niin pasifistisista lausunnoista huolimatta Carnegien tehtaat puskivat panssariterästä laivaston käyttöön hyvällä voitolla.
Vaikka Carnegie tuki Kuuban ja Filippiinien itsenäisyyttä, hän samaan aikaan kuitenkin piti anglo-amerikkaisia ylivertaisena kansana. Valkoisen miehen taakkana oli heikompien kansojen sivistäminen. Hän ajoi myös Yhdysvaltojen ja Iso-Britannian yhdistymistä, vaikka idea lienee ollut mahdoton toteuttaa – varsinkin kun hän piti Yhdysvaltojen tasavaltalaista valtiomuotona ylivertaisena kuningashuoneeseen nähden. Kirjaa lukiessa ei voi kuin ihmetellä missä yläpilvissä Carnegie on oikein liidellyt!
Eläköitymisensä jälkeen mies irtautui lopullisesti todellisuudesta. Carnegie uskoi pystyvänsä estämään sodat kokonaan, ja ajoi voimalla valtioiden välisten välitystuomioistuimen perustamista. Hän rahoitti Haagin rauhanpalatsin rakentamista 1,5 miljoonalla, mutta eipä vuonna 1913 valmistunut rakennus estänyt maailmanpaloa. Myös vuonna 1910 perustettu Carnegie Endowment for International Peace -järjestö (napakalla 10 miljoonan pääomalla) ei päässyt tavoitteisiinsa.
Carnegie tapasi useita kertoja Saksan keisarin Vilhelm II:n, jota hän piti virheellisesti rauhan miehenä. Ensimmäisen maailmansodan syttyminen oli siten yllätys ja paha isku Carnegielle, joka oli kuvitellut maailmanrauhan väistämättä koittavan. Sodan syttyessä hän oli Skotlannissa, jonne hän ei enää palaisi toiveistaan huolimatta (hän päätyi hankkimaan kartanon Massachusettsista maalaisasunnoksi). Carnegien terveys heikkeni pikku hiljaa, ja hän kuoli keuhkokuumeeseen pian sodan päättymisen jälkeen elokuussa 1919 (muutamaa kuukautta tyttärensä häiden jälkeen).
Merkkihenkilöt ovat yleensä erikoisia, mutta Carnegie vie väkisin kärkipaikan. Läpi kirjan joutuu ihmettelemään eikö Carnegie muka näe kaksoisstandardejaan. Peter Krass tekee erinomaista työtä kaivautuessaan julkisivun taa ja nostaessaan esiin uusiakin näkökulmia. Krass onnistuu kuvaamaan Carnegien tekemisiä objektiivisesti; tuomitseminen tai ylistäminen jätetään lukijan tehtäväksi. Krass heittää ilmaan ajatuksia miehen motiiveista, mutta niitäkin jälkipolvet voivat silti vain arvailla.
Kirja keskittyy Carnegien persoonaan, ja olisin kaivannut enemmän bisnesnäkökulmaa. Varsinkin hyväntekeväisyyshankkeista lukeminen on välillä puuduttavaa, kun kaupunginavain tai kirjaston avajaiset toisensa jälkeen eivät oikein jaksa innostaa. Kirjasta pääsee hyvin mukaan teollistuvan Amerikan elämään, mutta jos ei halua juuri Carnegiesta lukea, kannattaa mieluummin valita vaikkapa Vanderbildtin (sisäpiirikauppoja, valjakkokisoja, ja piikatyttöjen piiritystä), Rockefellerin (klassisin ryysyistä rikkauksiin -tarina) tai Edisonin (tekniikan ystäville) elämäkerta. Kirjana tämä on erinomainen ja luin mielelläni, mutta onhan tässä pureskeltavaa useammaksi illaksi kuten jo rapsan pituudestakin huomaa.
Arvosana: 4-/5
