Havaitse. Hyväksy. Toista. Matka mukavuusalueen reunalle ja takaisin. Melkoinen nimihirviö herätti huomion Hyvinkään kirjaston pikalainahyllyssä, vaikka tällä kertaa luettavaa piti hakea vain lastenosastolta. Kotona odottaa metrin pino luettavaa, Amazonista on tulossa lisää ja työn alla on jo neljä kirjaa jos ikuisuusprojekti Raamattua ei lasketa. Lukustressin uhalla nappaan kirjan matkaan, koska takakansi lupaa mielenrauhaa – ehkä lopputulos on edes plus-miinus-nolla! 😄
Havaitse. Hyväksy. Toista. Nimi on ja pysyy hirviönä, joten käytän kirjasta nimeä Kirja (paitsi jonnekin kirja-arvostelun loppupuolelle tietysti on laitettava vielä Kirjan koko nimi hakukoneoptimoinnin nimissä). Kari Ketosen teos saa epäilevän katseen vaimolta, joka tuumaa komedianäyttelijällä olevan uskottavuusongelmaa tässä aihepiirissä. Onneksi en katso televisiota, joten naama on vain etäisesti tuttu, enkä ole varma onko Ketonen ollut Putouksessa juuri sillä kaudella kun sitä seurasin (Hauskuuksia Horisontissa vuosi). Muutenkin uskon näyttelijän salatun (?) psykoterapeuttitaustan tuovan Kirjalle uskottavuutta enemmän kuin mitä huonot vitsit vievät.
Kirjan takakansi lupaa matkaa autonomisen hermoston saloihin. Aihe kiinnostaa, koska olen jo vuosia sitten havainnut vakaiden aikeideni jäävän väistämättä kakkoseksi, jos kroppa päättää harata vastaan ja jostain liskoaivojen syövereistä kajahtaa käsky täräyttää hillitön hormonicocktail liikkeelle vastustamaan suunnitelmiani. Tahdonvoiman sijaan olen havainnut tapojen toimivan paremmin, ja pystynyt opettamaan koneiston toimimaan ainakin muutamissa tilanteissa tukenani: aamuisin on pakottava tarve kirjoittaa, kyrsii jos en liiku ja suorastaan himoitsen kävelylle tai rankametsälle, ja toimistolla naama kaartuu automaattisesti hymyyn heti kun laittaa luurit päähän. Ehkä Kirjan avulla voi ehdollistaa itseään helpommin muihinkin hyviin tapohin?
Alusta alkaen Kirja imaisee mukaansa. Pidän Ketosen tyylistä, ja alustukselle on helppo nyökytellä mukana. Suurin osa asiasta on jossain määrin ennestään tuttua, mutta paketointi uuteen muotoon tekee siitä tuoretta. Sitäpaitsi kertaus on opintojen äiti.
Pidän heti alussa annettavasta kehotuksesta erottaa tekeminen ja lopputulos toisistaan; voit vaikuttaa vain omaan tekemiseen, mutta lopputulokseen et läheskään aina. En tiedä saanko Kirjasta irti haluamaani, mutta tiedän viihtyväni lukuhetkessä. Hetkessä eläminen tekemisestä nauttien on paljon antoisampaa kuin epävarman lopputuloksen odottelu tai surkuttelu siitä ettei lopputulos olekaan toivottu. Jos matka on ollut mukava, niin mitä sitten?
Autonomisen hermoston perusteita
Autonominen hermosto on metka elin. En tiennyt aiempien kokemusten voivan juurtua syvälle hermostoon, ja pulpahtavan sieltä esiin epämukavan tilanteen toistuessa. Kirjaa lukiessa epäilen toiminko minäkin muka niin, mutta todennäköisesti toimin. Alan pohtia missä tilanteissa näin itselle muka käy, ja törmään heti seuraavana päivänä tilanteeseen jossa huomaan lykkääväni työtehtävää. BINGO! Joskus toivottua kehnompien tulosten kertominen asiakkaille on aiheuttanut raivoisaa ripitystä, jonka vuoksi hermostoni puskee nyt pintaan ikäviä fiiliksiä estääkseen minua altistumasta samalle kokemukselle, vaikkei tämän oikein mukavan asiakkaan kohdalla ole minkäänlaista epäsopivan käytöksen riskiä. Kappas, vetkuttelulle löytyi syy!
Ketonen lupaa, että autonomista hermostoa voi kouluttaa. Kuulostaa hyvältä, koska en todellakaan halua olla turhien tuntemusten vanki. Ensimmäisellä kerralla ahaa-elämyksen mukanaan tuoma innostus vei voiton ja sain saman tien hoidettua asian, mutta olisi paljon mukavampi jos hermosto ei toimisi ihan näin reaktiivisesti. Pikavoittoja ei valitettavasti ole luvassa.
Optimaalisesti toimiva autonominen hermosto osaa säätää vireystilaa portaattomasti. Vaste on järjellisessä suhteessa tarpeeseen, eikä olotila laahaa pärinästressin ja kooman väliä on-off-meiningillä. Tunnistan tässä vähän itseäni, välillä virtaa on vaikka mihin ja sitten koomaillaan. Eteenpäin.
Kirja tarjoilee monia konsteja joilla hermostoon voi epäsuorasti vaikuttaa. Ketonen kehuu liikuntaa, josta on itselle tullut henkisen hyvinvoinnin tukipilari, mutta painottaa vähän totutusta poiketen palautumisen ja levon tärkeyttä. Ei hampaat irvessä, vaan välillä leväten. Yllätyn lukiessani huippu-urheilijoiden lomaviikoista, jolloin vältetään jopa kävelyä! Luojan kiitos älykello on pakottanut välillä pitämään lepopäiviä.
Kylmä vesi on ollut työkalupakissa jo pitkään (pahana aamuna kylmä suihku toimii), mutta vasta nyt minulle selviää mekanismi sen taustalla: kylmyys nostaa hetkellisesti stressitasoa, mutta altistuksen päätyttyä stressitaso laskee lähtötasoa alemmas. Niinpä tietenkin!
Suurin yllätys on kännykkä stressilähteenä. Esi-isämme ovat eläneet maailmassa, jossa katseen kiinnittäminen yhteen kohteeseen on aina tarkoittanut uhkaa tai mahdollisuutta: näkyvillä on ollut peto, ruokaa, kilpaileva yksilö, seksikumppani tai jotain muuta mikä vaatii valmiuden nostoa. Kännykän intensiivinen tuijottaminen aikaansaa saman reaktion, joten taas tuli yksi syy lisää pitää luuri taskussa. Myös kuulokkeet kannattaa välillä ottaa korvilta ettei turru ja ala myöhemmin hermostua ympäristön äänistä.
Lista jatkuu mm. toisilla ihmisillä ja kosketuksella, ja muistan lukeneeni jostain toisaalta halausvinkin: puoli minuuttia rintakehät vastakkain toimii väkisin. Sinkuillakaan ei ole hätää, koska Ketonen tietää painopeiton ajavan saman asian. Myös nauru ja itku toimivat. Sen sijaan kroonistuneeseen stressitilaan soveltuva tärinäterapia meni vähän ohi, enkä jaksanut sitä tutkia kun se ei tuntunut omakohtaiselta.
Hengitys
Vasta kirjan puoliväliä lähestyessä päästään hengitykseen, joka on työkaluna kaikkein kiinnostavin. Sillä pystytään vaikuttamaan suoraan vagushermostoon, ja potentiaalia tosiaan piisaa: olen aiemmin onnistunut lähes nukahtamaan hammaslääkärin tuoliin kesken juurihoidon. Kyse on pohjimmiltaan siitä, että uloshengityksen aikana sydämen syke laskee, mikä puolestaan johtaa hermoston rauhoittumiseen, jolloin hengittämällä pidempään ulos kuin sisään pystyy suoraan laskemaan kierroksensa.
Ketonen suosittelee myös hengittämään nenän kautta. En ole koskaan kiinnittänyt huomiota asiaan (jos flunssaa ei lasketa), mutta nyt täytyy tätäkin miettiä. Nenän kautta hengittäminen auttaa myös hiilidioksiditoleranssin kasvattamisessa, mikä auttaa osaltaan rentoutumisessa. Kuulemma lenkilläkin pärjää hengittämättä suun kautta. Pakko kokeilla.
Kirjassa kannustetaan kohtaamaan ahdistavat tilanteet rohkeasti. Ketonen kannustaa maistelemaan pelkoja, ja tarkkailemaan miltä ne näyttävät. Tässä on jotain samaa, kuin Lisa Feldman Barrettin erinomaisessa kirjassa How Emotions Are Made, joka lähestyy tuntemuksia sanojen kautta. Kun kaksi henkilöä pääsevät samaan lopputulokseen eri reittejä, on tulos useimmiten validi. Innostun yhteensattumasta, koska olen vuosien saatossa unohtanut tämän ikävien tunteiden maistelun, kun löytää tunteiden lähteen yleensä nauraa mielensä typeryyksille, ja huono fiilis katoaa kuin taikaiskusta!. Ehkä jatkossa nauran myös hermostoni typerille reaktioille.
Gnothi Seauton!
Ketonen kehottaa itsetutkiskeluun jo ihan pragmaattisista syistä: jos ei tunne itseään eikä viitsi opiskella kuinka reagoi eri asioihin hyvinä päivinä, joutuu sen tekemään huonona päivänä. Voisin kuvitella mielenrauhan metodin opiskelun sujuvan paremmin terveenä ja työkykyisenä, kuin vaikkapa pari-kolme elämää järkyttynyttä kohtalonoikkua myöhemmin. Jos ei treenaa, päätyy toimimaan impulssiensa mukaan ja selittelemään egon ohjaamia päätöksiä jälkeenpäin itselleen parhain päin.
Parilla lauseella sivuttu intuitio herättää ajattelemaan. Jos hermostosi on kallellaan positiiviseen tai negatiiviseen suuntaan, antaa intuitiosi sinulle vinoutuneita ohjeita (osalla ihmisistä ratti ei ole luonnostaan suorassa, vaan puoltaa jompaankumpaan suuntaan). Rationaalinen päätöksenteko vaatii myös rationaalista tunnetilojen analysointia. Kun tunnetila puskee päälle, pitää pystyä tiedostamaan mitä se maalaa uhkien ja mahdollisuuksien päälle.
Harmittelen, ettei Ketonen anna kunnon työkaluja reaktiivisuuden vähentämiseen. En oikein tiedä kuinka saan itseni pysymään valppaana tuntemusten tarkkailijana vaikkapa liikenteessä, jossa hermo ei kestä liikenneympyrän tyhjenemistä odottavan hinupetterin perässä edes kahta sekuntia ennen kuin torvi soi (hemmetti, ottaisi vaikka bussin jos ei pysy rytmissä). Ja ne sipsit kutsuvat kaapissa nytkin.
Kirjan kääntyessä kohti loppua alkaa tuntua, että mitä ihmeen meditaatio-mindfullness -opusta minä oikein luen – ja sellaiseksihan tämä todella paljastuu. Loppu on pelkkää itsensä kuuntelua, enkä saa siitä hirveästi ajatuksia irti, vaikka mielellään luenkin. Kuulostele itseäsi ja hyväksy tuntemuksesi on aika loogisen oloinen toive, mutta kuulemma vaikea viedä käytäntöön.
Löydän lopusta myös hyviä stooalaisfiboja. Egoa ja sen defenssejä käsitellään lyhyesti, mutta siitä tulee mieleen ottaa uudelleenlukuun Ryan Holidayn erinomainen Ego on vihollinen. (Muistan myös tilata Holidayn kesken jääneen kirjan Right Thing, Right Now Espanjassa varastetun tilalle ja varmaan uusinkin kirja pitäisi ennakkotilata.)
Ketonen esittelee lopussa muutaman meditaatiotyyppisen treenin, jotka tuntuvat itselle helpommin lähestyttävältä kuin Se Oikea Meditaatio. Päätän kokeilla. Päätän myös aktiivisesti kuulostella tuntemuksiani saadakseni jatkoa parille positiiviselle kokemukselle.
Mielenrauhaa vai ei?
Ketonen on tehnyt hyvää duunia. Tämä on hyvä.
Parasta kirjassa on se, että se antaa tieteellistä taustaa toimiville menetelmille. Nyt niihin viitsii panostaa enemmän, koska jotenkin tieto vaan voittaa placebon, vaikka tiedän senkin toimivan!
Havaitse. Hyväksy. Toista. lupaa takakannessa tarjota metodin, jolla pystyy parantamaan kehotietoisuuttaan ja sen avulla paremmin säilyttämään mielenrauhan. Kirjan luettuani en näe syitä miksei se toimisi, joten kyllä tätä suositella kehtaa oikeastaan kelle tahansa. Mitä paremmin pystyy kehoaan hallitsemaan, sen helpompaa elämä on vaikeinakin aikoina.
Arvosana: 5/5
