Empatian vastustaminen on herkullinen kirjan aihe. Mitä pahaa empatiassa muka voi olla? No paljonkin!
Paul Bloomin kirjan Against Empathy: The case for rational compassion on ilmestymisensä (2016) jälkeen jakanut mielipiteitä. En ihmettele, koska inhimillisesti ajatteleva humanisti menee takalukkoon jo pelkästä ajatuksesta! Bloomin määritelmän mukaan empatia on valokeila, joka ohjaa huomion ja avun sitä tarvitsevalle. Kirjailijan mukaan tämä aiheuttaa ongelmia, kun ison kuvan sijaan keskitytään näpertelemään yksilön ongelman parissa.
Itse kirja on pettymys. Ensimmäisen kolmasosan kohdalla aloin jo hermostua, kun Bloom vaan jauhaa ja jauhaa perusteluja aiheeseen paneutumiselle. Mistä lähtien kirjailijan on täytynyt oikeuttaa kiinnostus aiheeseensa? Miksei tutkija saa tutkia aihetta jossa näkee ongelman? Onko empatia pyhä lehmä, jota ei saa kritisoida?
Kun lopulta päästään asiaan, niin empatiaa teorisoidaan liiankin kanssa. Psykologilta ei nyt oikein voi muuta odottaakaan, mutta kustannustoimittaja olisi voinut vähän retuseerata. Etenkin poliittinen osio, jossa todetaan sekä vasemmiston että oikeiston kykenevän empatiaan on täysin turha. Myös biologisia perusteita vaikkapa läheisten suosimisille ventovieraiden sijaan ei tarvitsisi pakkosyöttää moneen kertaan. Itse asialle eli empatian kritiikille jää harmillisen vähän sivuja.
Empatian tilalle Bloom tarjoaa myötätuntoa. Aivokuvantamisen perusteella ja tutkimusten valossa empaattiset ajatukset ovat väsyttäviä ja ahdistavia. Sen sijaan myötunto, eli positiivisesti toisesta ajatteleminen ja hyvän toivominen toiselle ei samalla lailla rasita myötätuntoista. Selitys auttaa ymmärtämään miksi empaattisilla ihmisillä tuntuu välillä olevan vaikeaa – he kantavat muidenkin pahan olon niskassaan. Note-to-self: hakeudu positiivisten ja iloisten ihmisten seuraan, koska fiilis tarttuu.
Bloomin tärkeä huomio siitä, että päätöksenteossa pitää huomioida muutkin tekijät kuin taloudelliset kustannukset, olisi saanut nousta paremmin esiin; nyt asia voi jäädä kiireiseltä lukijalta huomaamatta. Asia on tärkeä, koska empatian vaihtoehtona nähdään (ainakin omien kokemusten valossa, kirjassa ei nän väitetä) mustavalkoisesti pelkkä raha. Vaikkapa yritysjohdon hyvien käytäntöjen tuomista sotepuolelle vastustetaan sillä, että pian mummoille tehdään pakkoeutanasia.
Bloom jättää erinomaiset, ja ilmeisen Amerikassa tulenarat aiheet kokonaan käsittelemättä. Esimerkiksi yliopistojen trigger warning -hölmöilyä sivutaan yhdessä kappaleessa, vaikka tässä on malliesimerkki empatian ongelmista: yhden oppilaan mahdollisesti saama paha mieli estää tiettyjen aiheiden ja näkemysten opetuksen. Ylipäätään nykyinen loukkaantumisen kulttuuri olisi kaivannut kritiikkiä. Toinen uupuva kohta on sosiaalietuudet, joita perustellaan empaattisesti, mutta jotka eivät kestä analyyttistä tarkastelua: lyhyellä tähtäimellä yksilö hyötyy ja rahapulan aiheuttama paha mieli poistuu, mutta pitkässä juoksussa avun saaja pysyy persaukisena kun kerran tuillakin elää.
Kokonaisuus on paha pettymys. Kirja on kuivasti kirjoitettu, eikä sitä oikein jaksa lukea. Tyydyin vain silmäilemään tylsimpiä pätkiä, koska muuten olisi jäänyt kesken. Kirjailija olisi saanut olla rohkeampi, koska aiheen perinpohjaisen ja suorasukaisen pöyhimisen sijaan selitellään ja raavitaan pintaa.
Kaikesta kritiikistä huolimatta teoksesta paljastuu jotain hyvääkin. Anekdootti munuaisensa lahjoittaneesta miehestä ja empatian puolustajien typerät natsiesimerkit olivat oikeastaan ihan viihdyttäviä hetkiä. Ja jos kirjassa mainitaan klassinen 2 girls 1 cup -video, niin se ei voi olla läpeensä huono.
Arvosana 1/5
