Puhdistus lienee Sofi Oksasen tunnetuin teos. Menestysnäytelmästä romaaniksi kasvanut tarina kertoo kahden naisen kohtaamisesta: läntisessä Virossa elävä mökinmummo Alide Truu löytää pihaltaan pakomatkalla olevan Zaran. Takaumien kautta päästään möyrimään Viron historiassa aina toista maailmansotaa myöten ja naisten kohtalo saadaan kietoutumaan yhteen. Lopputulos palkittiin ilmestymisvuonna 2008 Finlandia-palkinnolla ja kymmenellä pienemmällä voitolla, joten ehkä on jo aikakin tutustua teokseen.
Puhdistus alkaa nostalgisesti. Alide Truu elelee itsekseen virolaisella maaseudulla ja korjaa syksyn satoa talteen. Vastaitsenäistyneen maan meininki on karua, ja omavaraistalouteen luottava Truu värkkää monenlaista säilykettä talven varalle. Tämä on hardcore -versio mummolan ja vanhempien kasvimaista, mutta tässä on oikeasti tosi kyseessä. Kommunismi ei nytkääm tuonut yltäkylläisyyttä, vaan köyhyyden ja nälän.
Oksanen onnistuu hyvin kuvaamaan ihmisten epäloogisuutta. Kurjuudesta ja köyhyydestä huolimatta Alide paheksuu Suomeen muuttanutta tytärtään, jota ei kiinnosta elää äitinsä tapaan. Alide ei ymmärrä, miksei likalle kelpaa mamman säilykkeet, vaikka minun on helppo kuvitella montakin syytä.
Puhdistus tarjoilee täyslaidallisen kauheuksia, jotka toisin kuin yltäkylläisyys, aina liittyvät sosialismiin. Neuvostoliiton miehittämässä Virossa etsitään vuosikymmenten ajan ”kansanvihollisia”, ja kidutetaan surutta epäiltyjä. Puoluepamput vetävät omaan taskuun muiden kamppeet ja valitsevat kylän mukavimman talon omaan käyttöönsä.
Kommunismin alla edes sukulaisuus ei velvoita. Oma etu painaa vaakakupissa niin paljon enemmän, että myös omat sisarukset sopii uhrata ja lähettää Siperiaan. Kommunismin käytännön toteutus on aina sama toteuttaapa sitä Lenin, Stalin, Castro, Mao tai Maduro; näitä tarinoita lukiessa ei voi kun ihmetellä miten kukaan voi haikailla sosialismin perään ja uskotella itselleen jokaisen kokeilun olleen vain väärää kommunismia. Miksi on mahdotonta tajuta, ettei sosialismi voi toimia kuin teoriassa?
Neuvostoliiton kauheudet ovat itselle jo aiemmista kirjoista tuttuja, joten mitään uutta ei varsinaisesti ole luvassa. Meno on kuin Vankileirien Saaristossa, jonka Sofi Oksanen on muuten kustantanut pokkariversiona. Muutakin kurjuutta tästä onneksi(?) löytyy. Oksanen kuvaa mallikkaasi toiselle puolelle maailmaa pakkosiirrettyjen koti-ikävää, joka ei katoa, vaikka aikaa kuluu vuosikymmeniä. Karkoitettujen virolaisten elämä näyttäytyy apaattisena; ihminen näköjään alistuu mille vaan.
Oksanen sukeltaa myös ihmiskaupan ja parituksen ihmeelliseen maailmaan. Nuorten tyttöjen haaveilu helposta rahasta ulkomailla hyvissä hommissa ei mene nytkään kuten suunniteltiin, vaan Saksan päässä otetaan passi pois, ilmoitetaan että velkaa on muuten kertynyt jokunen tonni, ja aletaan toimittaa kiimaisia asiakkaita jonoon oven taa. Eniten mietin sitä, että kuka näiden tyttöjen palveluksia ostaa? Siis kuka suuntaa Berliiniläiseen lähiöön, sopii kaupat venäläismafiosojen kanssa, ja hoitaa hommat sutenöörien tissutellessa oven takana. Noh, meitä on moneen junaan.
Puhdistus kerää samojen kansien väliin monenlaista ahdistusta nostattavaa asiaa. Yöunia en tästä menetä, mutta herkemmällä voi mennä tunteisiin. En kuitenkaan pysty yhtymään ylisanoihin, koska tarina on turhan stereotyyppinen ja onnistuu yllättämään lukijan vain muutamassa kohdassa. Vaikkei Puhdistus nouse omassa kirjahyllyssä klassikoksi, on se silti lukemisen arvoinen.
Arvosana: 3-/5
