Viiva hiekassa kertoo tyhjentävästi, miksi Lähi-Idässä rähistään. Kirja alkaa, kun suuruutensa huipulla ollut Iso-Britannia, ja naapurinsa menestystä kadehtiva Ranska pyrkivät kahmimaan itselleen mahdollisimman suuren osan ensimmäisen maailmansodan mullistuksissa luhistuneen Ottomaanien imperiumin palasista. Turkkilaiset ovat menettäneet liki kaiken omistuksensa Euroopan puolella Bosboria, kasakat vyöryvät Kaukasukselta kohti Ankaraa, ja Britit ovat jo 1800-luvulla ottaneet Egyptin hallintaansa. Kaksi sodan yhdistämää vanhaa vihollista päättää jakaa Syyrian ja Kaksoisvirranmaan viivoittimella.
Jako olisi muuten voinut mennä hyvin, mutta Britit olivat menneet lupaamaan Syyrian Ranskan lisäksi myös heitä sodassa tukeneille arabeille. Soppaa hämmensivät myös juutalaiset, jotka sodan jälkeen alkoivat ostaa Palestiinasta maata arabeilta, ja haaveilivat (silloin vielä pienimuotoisesti) omasta valtiostaan. Pinnan alla jännitteitä kasvattivat myös sunnien ja shiiojen keskinäinen eripura, samoin kuin Libanonin suuren kristityn väestön hinku saada Ranska suojelijakseen.
Alun perin Acresta Kirkukiin vedetty viiva haki sekin muotoaan, kun Mosulin alueelta löytyi öljyä. Britit olivat 1900-luvun alussa muuttaneet laivastonsa käyttövoiman hiilestä öljyyn ja olivat riippuvaisia amerikkalaisesta tuontiöljystä. Ranskalaiset taipuivat, ja jatkossa Mosul tuotti öljyn brittien Välimeren laivaston tarpeisiin.
Kirja jatkuu sotien välisen ajan jatkuvalla kahakoinnilla. Ranska ja Britannia pysyvät ulospäin kavereina, mutta puukottavat kulisseissa kaveria selkään minkä ehtivät. Molemmat tukevat naapurin alueen vapaustaistelijoita, terroristeja, ja rikollisia – nimitykset ovat vain tulkintakysymyksiä. Oma alue pyrittiin pitämään itsellä, mutta naapurin puolella tuettiin itsenäisyysliikkeitä.
Brittikirjailija kohtelee molempia osapuolia yllättävän neutraalisti. Kotijoukkojen toilailuja ei kohdella silkkihansikkain, ja hyvä niin, koska se olisi vienyt pohjan koko kirjalta. Tölväilyjä nostetaan esiin molemmin puolin, ja poliitikkojen ja sotilaiden saamattomuus tuntuukin johtavan jatkuviin ongelmiin. Epäkohtiin ei uskalleta puuttua ajoissa, jolloin ongelmat eskaloituvat entisestään, ja lopulta mennään siitä mistä tulee pienin haloo. Johtajuus loistaa poissaolollaan, äänestäjien mielistely ja lehdistön nuoleskelu ei näköjään ole mitään uutta.
Toisessa maailmansodassa Maginot-linja ei pelastanut Ranskaa, ja maan antauduttua ranskalaisten alueet Levantissa siirtyivät Vichyn hallituksen alle. Libanonista tuli yllättäen saksalaisturistien uusi suosikki talvikaudella 1940-1941 (miten tuleekin Krimin lomalaiset mieleen?) ja Britannia pelkäsi syystäkin saksalaisten pyrkivän pian Suezille molemmilta puolilta. Irakissa natsimieliset arabit (!) kaappasivat vallan huhtikuussa 1941, ja pian tämän jälkeen tiedustelukoneet havaitsivat saksalaisia koneita Palmyran kentällä. RAF tuhosi saksalaiskoneet, maasota alkoi, ja pian Britannia miehitti Libanonia, Syyriaa ja Irakia.
Yllätyin miten ranskalaisten suuri sotasankari Charles de Gaulle paljastuu kirjassa pikkumaiseksi egoistiksi, joka pääsi asemaansa tuurilla. Brittien avulla vapaan Ranskan keulakuvaksi noussut eversti ei ollutkaan yhteistyöhaluinen, vaan kiukutteli kuin pahainen kakara aina kun ei saanut tahtoaan läpi. Viimeisenä tekonaan suurvaltana esiintynyt raajarikko Ranska pommitti Damaskosta keväällä 1945 ja koitti pidättää itsenäistyneen Syyrian vaaleilla valitut johtajat, mutta pieleen meni: ranskalaisjoukot joutuivat pakenemaan maasta häntä koipien välissä. De Gaulle syytti kaikista ongelmista entistä tukijaansa Britanniaa, ja pitkävihaisuus esti jopa Britannian EU-jäsenyyden vielä vuonna 1963 de Gaullen johtaman Ranskan torpattua sen veto-oikeudellaan. Mikähän merkitys tällä on Brexitiin?
Sodan jälkeen perustetun Israelin valtion perustaminen on sekin yhtä sirkusta. Holokaustin jälkeen juutalaiset kokivat ilmeisesti saavansa kohdella muita yhtä väkivaltaisesti, ja he aloittivat täyden sodan Brittejä vastaan. Juutalaiset pommittivat niin brittejä kuin arabejakin, ja kaappasivat sekä kiduttivat vastapuolen sotilaita ja siivileitä. Kansainvälisen yhteisön painostuksesta huolimatta Ranska salakuljetti aseita juutalaisille. Britannian vetäydyttyä nykyaikaisin asein varustetut juutalaiset iskivät arabeja vastaan ja valtasivat itselleen lisää alueita. Sillä tiellä ollaan edelleen.
Kirja saa ajattelemaan miten järjetöntä suurvaltojen interventiopolitiikka on. Yhden ryhmän tukemisella saadaan nostettua väestöryhmät toisiaan vastaan ja luodaan olosuhteet jatkuvalle väkivallalle. Ja kun demokratian perinnettä ei ole, nousee diktaattorin tilalle vain toinen. Ylhäältä saneltu rauha ei toimi.
Opus alkaa hieman tylsästi, mutta meno kiihtyy toiseen maailmansotaan tultaessa, ja sen jälkeen kirjaa ei malta päästää käsistään. Lukukokemus vaatii ymmärrystä historiasta ja maailmanpolitiikasta 1900-luvun alkupuoliskolla, jotta kirjasta saa kaiken irti; kirjailija kun ei auta lukijaa taustoittamalla tapahtumia. Lukeminen myös keskeytyy usein, koska parin aukeaman välein on ihan pakko tsekata Wikipediasta jonkin tapahtuman, kaupungin tai henkilön taustoja. Erinomaista!
Arvosanat:
Historiafriikille 5/5
Muille 1/5
