Gulag Archipelago eli Vankileirien saaristo on kirja, joka jokaisen kuuluisi lukea. Neuvostoliiton ”suuruuden vuosista” kertova kirja on lohduton kuvaus pelon alla elämisestä, ihmisen pahuudesta ja kommunismin mahdottomuudesta. Luettavaksi valikoitui Edward E. Ericsonin laatima versio, jossa alun perin kolmiosainen teos on tiivistetty yhdeksi niteeksi jättämällä pois länsimaiselle lukijalle epäolennaisia osia. Karvan alle 500-sivuisessa järkäleessä on tässäkin tekemistä.
Aleksandr Solzhenitsyn teos nojaa hänen omien kokemustensa lisäksi 257 muun pakkotyöhön tuomitun kertomuksiin. Kirjailija tuomittiin vuonna 1945 kepein perustein 8 vuoden pakkotyöhön, jonka jälkeen hän vietti vielä 3 vuotta maanpaossa Kazakstanissa ennen kuin hänen sallittiin palata Venäjälle vuonna 1956. Teos kirjoitettiin salassa vuosina 1958-1968, vaikka ilmapiiri olikin Stalinin kuoltua muuttunut hivenen avoimemmaksi.
Solženitsynin ensimmäinen vankileirejä käsitellyt teos” Ivan Denisovitsin päivä” sai julkaisuluvan vuonna 1960, mutta Breznevin noustua valtaan vuonna 1964 linja tiukkeni. Solzhenitsya kehotettiin muuttamaan linjaansa neuvostomyönteisemmäksi tai hänen kirjojaan ei enää julkaistaisi. Solzhenitsyn ei tähän suostunut, vaan vaati sensuurin lopettamista kokonaan.
KGB takavarikoi hänen ”neuvostovastaisen” materiaalinsa vuonna 1965, jonka jälkeen kaikki kirjoitustyö piti tehdä salassa. Tekstit piilotettiin hänen tukijoidensa hoteisiin, eikä kokonaista kirjaa milloinkaan säilytetty samassa paikassa. Hänen seuraavat kirjansa Syöpäosasto (1968) ja Ensimmäinen Piiri (1969) julkaistiin ulkomailla, ja vuonna 1969 uppiniskainen kirjailija erotettiin maan kirjailijaliitosta. Vuonna 1970 Solzhenitsyn voitti Nobelin kirjallisuuspalkinnon, mitä Neuvostoliitossa pidettiin provokaationa.
Solzhenitsyn oli pysyvä piikki kommunistien lihassa, ja elokuussa 1971 KGB yritti murhata hänet risiinillä. Kirjailija oli jo salakuljetuttanut teostensa käsikirjoitukset länteen (hän oli järjestänyt, että loputkin tekstit julkaistaisiin hänen kuollessaan ennenaikaisesti), mutta hän viivytti Vankileirien saariston julkaisua elätellessään toivetta sen julkaisusta ensimmäisenä Neuvostoliitossa. KGB sai kuitenkin käsiinsä kirjan käsikirjoituksen kuulusteltuaan kovakouraisesti hänen konekirjoittajaansa, joka pian ”keskustelun” jälkeen hirtti itsensä. Tästä sisuuntuneena Solzhenitsyn antoi luvan kirjan julkaisulle Ranskassa, ja ensimmäinen painos julkaistiin (venäjäksi) vuonna 1973. Heti tämän jälkeen Neuvostoliiton nolannut kirjailija karkotettiin maasta ja hän menetti maan kansalaisuuden.
Vankileirien saaristo aiheutti suurta kiinnostusta länsimaissa ja se käännettiin nopeasti eri kielille. Suomessa pääministeri Kalevi Sorsa kielsi Tammea julkaisemasta teosta, mutta onneksi ruotsalaiskustantamo Wahlström & Widstrand tuuppasi vasemmistolaisten vastalauseista huolimatta kirjan ensimmäisen osan markkinoille. Ostajia löytyi Suomestakin 30 000!
Kirja oli vaarallinen, koska se osoitti ettei sosialismi voi toimia edes teoriassa. Kirja paljasti, miten tehoton keskusjohtoinen järjestelmä on, ja miten sosialismi aiheuttaa puutetta kaikesta. Kirja kertoi, etteivät ihmiset halua kommunismia, joka voi toteutua vain pakolla massiivisen väkivaltakoneista ympäröimänä.
Kirja on perinpohjainen selvitys Neuvostoliiton sortojärjestelmästä. Teoksessa avataan vangin koko taival järjestelmän läpi. Ensiksi pidätys keskellä yötä tekaistun syytteen perusteella, ja kuulustelu kenties kidutuksella ryyditettynä tunnustuksen saamiseksi. Karkoitus vankileirille epäinhimmillisiin oloihin Siperiaan tai Kazakstanin aroille. Raskasta pakkotyötä ilman kunnollisia työkaluja, vaatetusta tai ravintoa. Sadistista kohtelua vartijoilta, pelkona äkkikuolema mielenoikkujen mukaan. Kymmenen tai 25 vuoden päästä ehkä vapautus, parhaassa tapauksessa pääsy maanpakoon, todennäköisemmässä tapauksessa tuomion pidentäminen tai uusiminen.
Leirejä nousi ympäri maan n. 500 kpl ja niille tuomittiin yli 20 miljoonaa ihmistä. 1920-luvulla leireille ajettiin luokkaviholliset: kauppiaat, yrittäjät, maanviljelijät, käsityöläiset, jne. Seula kiristyi vuosi vuodelta, ja on päivänselvää, että suurin osa joutui leireille keksityin perustein. Syyksi riitti vallankumouksen vastainen ajattelu, sosiaalisesti haitallinen toiminta tai neuvostovastaisen näkökannan esittäminen. Ilmiantajia oli paljon, ja leirille pääsyyn riitti kun keskustelit kaverin kanssa huonosta sadosta, tyhjistä kaupan hyllyistä, tai neuvostoarmeijan perääntymisestä Saksan hyökkäyksen alla. Edes lapset eivät saaneet armoa.
Lukukokemus on raskas, eikä ihmiskohtaloita voi jäädä suremaan. Luvut ovat pitkiä, ja kirjailija käsittelee kutakin aihetta välillä turhallakin tarkkuudella. Lukukokemus kuitenkin kevenee loppua kohden, ja kirjan viimeiset 200 sivua soljuvat vauhdilla. Kirjan kuvaukset pakoretkistä ja kapinoista osuivat itselle parhaiten, parempaa kuin viisikko! Harmillisesti Gergi Tennon pakoa käsitellyt luku oli retuseerattu pois kokonaisuudessaan, ja olisin lukenut mielelläni myös luvun kirjailijan maanpaossa viettämästä ajasta. Kokonaisuus tuntuu hieman rikkonaiselta, mikä selittyy kirjoitustyön etenemisestä turvallisuussyistä palasina. Toistoa on väkisin, koska edes kirjailija itse ei ole käynyt kokonaista teosta läpi ennen sen julkaisua!
Kirjan luettuani en ole varma onko tämä laitos parempi valinta, kuin täydellinen laajempi teos. Alun muutama pois jätetty osuus ei tunnu kovin oleelliselta, mutta jäin kaipaamaan pari lukua lopussa. Koko raskaan kirjan kahlaaminen pakolla ei tietenkään ole pakollista (kuin perfektionisteille), joten ehkä hankkisin lukuun koko paketin, ja skippaisin ne osiot mitkä eivät tunnu itselle oleellisilta. Kirjan viesti välittyy kyllä näinkin toimiessa.
Kirja on parhaimmillaan muuhun neuvostomateriaaliin yhdistettynä. Tutustuin samaan aikaan Siperian leirien historiaan, hintasignaaliin taloudessa (joka osoittaa keskusjohtoisen taloussuunnittelun mahdottomaksi), sekä katsoin erinomaisen HBO:n sarjan Tsernobylin onnettomuudesta. Suositus näillekin.
Venäjällä kirja sisältyy opetussuunnitelmaan. Suomeen en kannata lukupakkoa, vaikka vasemmalle kallellaan olevien pitäisi lukea tämä ennen uusintaehdotuksia idässä jo kokeilluista keinoista. Kirja herättää kysymyksen, miten kukaan humanistiksi itsensä laskeva voi edelleen ihannoida avoimesti Neuvostoliittoa, kantaa ylpeänä Lenin-paitaa ja haaveilla kommunismista?
Arvosana: 4+/5
