Ray Dalion kirjat ovat olleet mainioita. Varsinkin ensimmäisenä lukemani Principles (periaatteet) oli miellyttävä tuttavuus (luin sen 2019), ja myös kansantalouden mekanismeja käsittelevät osat Principles for navigating big debt crisis sekä Principles for dealing with the changing world order olivat mielestäni asiallisia ja hyvin perusteltuja. Nyt legendaariksi kuvatun sijoittajan sädekehää himmentää Ray Dalion ja Bridgewater -hedgerahaston toimintaa kriittisessä valossa tutkiva kirja The Fund: Ray Dalio, Bridgewater Associates and the Unraveling of a Wall Street Legend.
Rob Copeland on New York Timesin taloustoimittaja, joka on keskittynyt tarinoimaan pankeista. Ennen vuonna 2023 julkaistua kirjaa hän kirjoitti The Wall Street Journaliin ja pienempään hedgerahastoja käsittevään julkaisuun. Artikkeleissaan hän on käsitellut Bridgewateria ennekin, ja saanut kriittisimmistä kirjoituksista uhkauksia lakituvasta. Kirjassa hän kuvaa myös omaa suhdettaan Dalioon, joka on henkilökohtaisesti soitellut toimittajalle kritisoidakseen hänen näkemyksiään, vaikka luulisi muutaman miljardin rahastoa pyörittävälle kaverilla olevan akuutimpaakin tekemistä.
Kirjan alkupuolella en oikein tiedä mitä luen. Onko tämä perusteltua kritiikkiä, vai pelkkää työssään epäonnistuneiden kiukuttelua? On päivänselvää, että miljoonatulojen vaihtuminen irtisanomislappuun aiheuttaa pahan mielen, ja on psykologisesti helpompaa syyttää siitä muita kuin itseään, vaikka epäonnistumisen syy olisi ilmeinen. Mielipiteeni vaihtelee kirjan edetessä, välillä ihmettelen miten kukaan viitsii kirjoittaa herkkänahkaisista mielensäpahoittajista sivutolkulla – mutta sitten Dalio sekoilee taas siihen malliin, että kirjassa on pakko olla enemmän kuin nimeksi totuuden siementä.
Kahjo työpaikka
Aluksi meno ei tunnu pahalta, vaikka Copeland kuvaa Daliota pilkunviilaajaksi. Jos miesten vessassa jatkuvasti kuseskellaan pitkin seiniä tai jätetään varpusparvi putsaamatta, niin onko väärin ottaa asia puheeksi? Tai jos jättää kahvinkeittimen tyhjäksi vaikka viimeisen kupin ottaneen on sovittu keittävän lisää, niin mitä se kertoo lusmusta? Minusta perustason käytöstavoista muistuttaminen ei ole mitään työpaikkakiusaamista, vaan oireet ilmentävät koko ajan laajemmalle leviävää hälläväliä -asennetta, johon kuuluukin puuttua.
Muutamassa kohdassa tuntuu, että esimerkkejä on haalittu vähän liikaakin. Kirjassa on itkua ihmisiltä, jotka eivät vaan pärjää. Raskaana olevista kritiikkiä saaneista tehdään uhreja, mikä on vähän takaperoista modernissa maailmassa, mutta varmasti toimiva tehokeino herättää sympatiaa. Minua kyrsii, joko mentäisiin asiaan?
Principles kirjaa lukiessa muistan ihmetelleeni Dalion vaikeuksia löytää itselleen seuraajaa, ja The Fund alleviivaa miksi tehtävä on ollut mahdoton: Dalio on etsinyt kopiota itsestään. Työntekijöitä arvioitaessa mittatikku on aina Dalio itse, eikä kukaan saa olla parempi. Jos työntekijäarvioinneista suuri osa ihan silkkaa pseudotiedettä, niin Bridgewaterilla vedetään totaalipohjat.
Dalion periaate meritokratiasta on paperilla hyvä: asiasta päättävät he, jotka siitä eniten tietävät. Käytännössä homma menee Bridgewaterilla täysin kaseikkoon subjektiivisten henkilöarvioiden takia; Copeland kertoo uusien työntekijöiden ymmärtäneen nopeasti, että kannattaa olla samaa mieltä korkealle rankattujen kanssa, jos haluaa nostaa omaa rankingiaan. Eniten painoarvoa on Dalion mielipiteellä, joten kun johtoryhmä peesaa Daliota, ja kaikki muut peesaavat johtoryhmää, niin senhän tietää mitä tapahtuu alemmilla kerroksilla. Eihän tässä ole mitään järkeä.
Kaikkea Bridgewaterilla ohjaavat periaatteet, jotka ovat paperilla ihan hyviä. Kirjan mukaan niiden määrää on lisätty aina tilanteen vaatiessa, ihan kuin Dalio olisi rakentanut karkeaa algoritmia ohjaamaan tyhmiä työläisiä. Ilmeisesti Dalio on itsekin ymmärtänyt olevansa periaatteissaan hakoteillä, sillä Principles -kirjassa ei esitellä kaikkia Bridgewaterilla käytettyjä periaatteita!
Videoidut väittelyt oikean päätöksen tekemiseksi kuulostivat Dalion omassa kirjassa erikoiselta idealta, mutta ajattelin että kai noinkin voi toimia parasta päätöstä etsiessä (ja kuvittelin rahaston erinomaisen tuoton olevan merkki siitä, että tämä toimii). Todellisuudessa firman sisäisillä käräjillä on käsitelty vaikkapa työpaikkaromansseja, jonka osapuolilta on kyselty mm. päivämääristä jolloin kettu on käynyt kolossa. Jos vastaukset eriävät, se on Bridgewaterin arvojen vastaista valehtelua, ja eikun monoa takamukseen.
En tajua miten kukaan suostuu työskentelemään tuommoisessa sirkuksessa. Kaiken lisäksi näitä videoita on näytetty uusille tulokkaille mukavana tutustumisena ylivoimaiseen organisaatiokulttuuriin. Alan ymmärtää miksi niin moni on häipynyt ensimmäisten viikkojen aikana.
Narsistin sijoitusmetodi
Ei tämän kirjan jälkeen voi enää Daliota fanittaa. Eniten karvoja nostaa pystyyn diktaattorien ihannointi: Dalio hinkuu tapaamista Putinin kanssa, jota mies ilmeisesti pitää asiallisena johtajana. Hän fanittaa myös Kiinaa, josta hän kopioi politbyroon oman firmaansa valvomaan periaatteidensa noudattamista. Tässä kohtaa alkaa tosissaan tuntua siltä, että tuurilla ne laivatkin seilaa.
Itse asiassa maailman menestyneimmällä hedgerahastolla ei ole edes mennyt kovin hyvin finanssikriisin jälkeen. Tuotot ovat jääneet nihkeiksi, ja perälauta on vuotanut. Sijoittajia on haalittu mistä nyt sattuu löytymään, ja minimitiketin kokoa on vedetty jatkuvasti alaspäin. Herran kirjoissaan kuvaamat kehittyneet analyysit talouden tilasta taitavat olla liioittelua, ja todellisuudessa sijoituspuoli on tehnyt mitä Dalio sattuu keksimään; ilmeisesti näkemykset on tehty klassisella stetson-menetelmällä. Kuulostaa totuudenmukaiselta Bridgewaterin lukuja katsoessa.
Kirjassa Dalion leimataan olleen talousennusteissaan usein enemmän väärässä kuin oikeassa. Tätä en voi allekirjoittaa, koska on vaikea edes jälkeenpäin näyttää toteen oliko näkemys talouden rakenteellisista ongelmista oikea vai väärä, koska markkinat voivat olla pitkäänkin väärässä. Viime kädessä psykologia ratkaisee kuinka pitkään nousut ja laskut kestävät, ja täysin ”oikeassa” ollut ennustaja ehtii helposti menettää omaisuutensa ennen kuin markkina päätyy ”oikealle” tasolle.
Suurimmassa osassa tapauksia on mahdotonta sanoa oliko Dalio oikeassa vai panetellaanko häntä; vastausta ei voi edes saada, sillä lukijan on mahdoton hankkia käsiinsä materiaalia jonka perusteella näkemys on annettu. Kirja kuitenkin paljastaa muutaman kiusallisen näkemyksen finanssikriisin ajalta, ja niistä tekee erityisen ikäviä se, että Dalio on retusoinut lausuntojaan omiin kirjoihinsa. Inhimillistä, mutta täysin miehen omien periaatteiden vastaista.
Surullinen tarina
The Fund maalaa kuvaa täysnarsistista, joka on tuurilla onnistunut rahastonsa kanssa. Puheistaan poiketen hän ei edes ole mikään self-made miljardööri, vaan rahasto startattiin Vanderbildt -sukuisen vaimon rahoilla. Vaikka Dalion kirjoja lukiessa oletin miehen vetävän kotiinpäin ainakin vähän, niin kuilu todellisuuden väliin kasvaa grandcanyonmaiseksi.
Mies ei ole ilmeisesti edes itse kirjoittanut kirjojaan, vaan niiden takana on haamukirjoittajia rahaston puolelta. Jään miettimään, onko tavara siksi hyvää…
Legendaarisen sijoittajan maine rapistuu väkisin kirjan myötä. Daliolla on hirveä hinku saada julkisuutta ja tunnustusta, ja pitää oma kuva puhtoisena. Kirjan mukaan hän ihailee Steve Jobsia, ja haluaa tulla muistetuksi sijoituspuolen Jobsina. Hän on kutsunut kylään lukuisia kuuluisuuksia, ja suhtautunut vihaisesti jos hänen näkemyksiään tai tapojaan toimia on kritisoitu. Tarinan mukaan Niall Ferguson poistui auditoriosta todettuaan nenä pystyssä Daliolle, että f-sanan käyttö kertoo siitä, että on häviämässä väittelyn. Hauskaa, että joku on sanonut suorat sanat.
Tarinat työntekijöiden kaikenkattavista salassapitosopimuksista ja elinikäisistä kilpailukielloista ovat jotenkin absurdeja, mutta varmaankin pitävät paikkansa, koska soraääniä ei juuri kuulu. Minusta täydellinen radiohiljaisuus työntekijöiden kokemuksista vain vahvistaa kirjan väitteitä. Ei tämä touhu ihan tervettä ole.
Kirja on ihan toimiva, vaikka se kärsiikin liiallisesta pituudesta. Vähemmälläkin olisi pärjätty, ja osa esimerkeistä on täysin turhia. Välillä tarina junnaa ja junnaa, mutta onneksi kiinnostavia hetkiä tulee tarpeeksi usein. Miinuksena lähteet jäävät hämäriksi, mutta toisaalta lakimiehillä uhkailu on tehokas tapa minimoida kritiikki.
Mitä opin? Ainakin usko ETF -sijoittamiseen vahvistuu, kun jälleen yksi menestynyt rahasto näyttää tehneen sen pelkällä tuurilla. Dalion periaatteet (ainakin kirjaan karsitussa muodossa) ovat tämänkin jälkeen erinomaisia, ainakin jos niitä soveltaa eri lailla kuin Dalio. Harmi, ettei herra itse pysty elämään ideaalinsa mukaan.
Kenelle tämä sopii? Daliofaneille ainakin, samoin sairaista organisaatiokulttuureista kiinnostuneille. Sijoituspuolen asiaa tästä sen sijaan ei kannata etsiä.
Arvosana: 3/5
