Toimittaja kertoo niin totta kuin osaa on toimittaja Mari Mannisen kirja, joka lupaa kertoa kuinka asiat oikeasti ovat, valottaa kuka päättää mistä kirjoitetaan, millä pelisäännöillä toimittajat toimivat, ja ovatko toimittajat vasemmistolaisia vai oikeistolaisia. Tartun innolla kirjaan; jos vaikka saisin selvyyden miksi joka kerta uutisia lukiessa ärsyttää!

Mari Mannisella on 30 vuoden mittainen toimittajaura lähinnä Helsingin Sanomissa. Hän on asunut pitkään Kiinassa, ja kirjoittanut puolenkymmentä tietokirjaa. Kiinan yhden lapsen politiikkaa tutkinut Yhden lapsen kansa : Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret palkittiin tieto-Finlandialla vuonna 2016.

Kirjan aloittaa peruskäsitteistä ja Mannisen näkemyksistä siitä mitä journalismi on. Olen ihan samaa mieltä siitä, että tilanteesta pitää esittää yleisölle totuudenmukainen kuva. Ihmettelen silti, miksi joka kerta Hesaria lukiessa tuntuu siltä, ettei näin toimita: joko jätetään ilmiselviä asioita kokonaan käsittelemättä, esitetään pelkkiä ensimmäisen kertaluokan seurauksia huomioimatta toista ja kolmatta, tai sitten ei yksinkertaisesti ymmärretä riittävästi. Odotan kirjan valottavan, onko kyse yksinkertaisesti toimittajien tietämättömyydestä, vai kuten netissä väitetään, oman agendan ajamisesta.

Ärsyttävät uutiset

Kirjaa lukiessa muistan monia median kömmähdyksiä. Hesari halusi kirjoittaa yhtä paljon miehistä ja naisista, ja Yle haastatella yhtä paljon miehiä ja naisia, ymmärtämättä ettei se ole tasa-arvoa, eikä ainakaan aja totuutta. Mieti: valitaanko haastatteluun asiantuntemuksen vai sukupuolen perusteella.

Sopivasti työstäessäni arvostelua erehdyn lounaalla lukemaan Hesaria. Juttu Elokapinan syytteiden hylkäämisesti on malliesimerkki puolueellisesta uutisoinnista, sillä jutussa ei mainita päätöksen tehneen tuomarin nimeä, vaikka se on koko jutun kannalta oleellista. Vapauttavan päätöksen antoi Siiri Sinnemäki, jonka äiti on vihreiden ex-puheenjohtaja Anni Sinnemäki, joka tunnetusti tukee kansalaistottelemattomuutta ympäristönsuojelussa (Anni on 80-luvulla kiivennyt itsekin puuhun hakkuita estääkseen). Kritiikki tuomarivalinnasta on minusta täysin aiheellista, mutta Hesarin jutun lukemalla saa kuvan, että perussuomalaiset vain trollaavat ja kyseenalaistavat turhaan oikeusvaltion toimintaa. Kuitenkaan koko kohua ei olisi, jos päätöksen olisi tehnyt tuomari, jota ei voida edes etäisesti linkittää Elokapinaan liittyviin henkilöihin.

Kohu paisuu, kun toimittaja jättää kertomatta oleelliset asiat. Miksi polarisoidaan eikä kritisoida oleellista ongelmaa, eli tuomarin virhettä jättää itsensä jääväämättä?

Manninen tunnistaa vahvistavansa omia ennakkokäsityksiään. Luen samaan aikaan kirjan kanssa kyselyä journalismin opiskelijoiden poliittisesta kannasta ja mietin kuinka vasemmistolaisissa aatteissa yliopistolla marinoituneet toimittajanalut voivat ikinä katsoa maailmaa objektiivisesti. Kun saan kirjan luettua, huomaan Suomen Kuvalehdessä (12.4.2026) Tiina Raevaaran ihmettelevän miksei kukaan tee numeroa Kauppakorkean opiskelijoiden oikeistolaisuudesta. Pyörittelen päätäni ja mietin, miksei hän vie ihan fiksua ajatusketjua loppuun: voisiko taloustieteen ymmärrys johtaa siihen, ettei kannata matemaattisesti mahdottomia vasemmistolaisia talousajatuksia?

Klikkiotsikointiakin käsitellään. Tavallaan ymmärrän logiikan, jonka mukaan on pakko toimia, koska otsikon vaikutus lukijamäärään on jopa 10-kertainen. Silti ei ole mitään järkeä houkutella lukijoita sensaatiolla, jos uutisen todellinen sisältö on tasoa Tauski kävi suihkussa. Toivon mukaan maksavien lukijoiden miellyttäminen alkaa kiinnostaa yhä enemmän, ja heitä ärsyttävistä klikeistä luovutaan.

Kolumnisti ei kirjoita omia ajatuksiaan

Kalikka kalahtaa ja koira älähtää; muutaman vuoden kolumnistiuran tehneenä en ymmärrä lainkaan Mannisen kritiikkiä Sanna Ukkolaa kohtaan. Ukkola on haastattelussa maininnut kirjoittavansa kolumninsa niin kuin olisi 100% jotain mieltä vaikka itse uskoisi siihen vain 60%, mikä ei miellytä Mannista, jonka mukaan totuuden palveluksessa oleva ei saisi esittää olevansa eri mieltä. Miksi muka?

Manninen unohtaa mitä kolumnin tarkoitus ja tyyli ovat. Kolumnistin tavoite on myös viihdyttää, ja kolumni toimii lähes poikkeuksetta sitä paremmin mitä mustavalkoisempi se on. Kirjoitin itsekin lukuisia kolumneja, joita en kokonaisuudessaan itse allekirjoittanut pelkästään tehdäkseni jutusta paremman! Kolumnin ei kuulu tutkia harmaan sävyjä etsien syviä totuuksia, sitä varten ovat eri tyyppiset jutut.

Kolumnin muoto mahdollistaa myös tabujen käsittelyn suojaverhon takaa. Kolumnisti on kuin renessanssihovin narri, joka voi ottaa huumorin varjolla esiin kiellettyjä tai arkoja puheenaiheita. Kirjan luettuani ymmärrän täysin miksi nasevasti vasemmiston ajatuksia kritisoiva Ukkola ärsyttää Mannista, joka kuittaa jutut trollailuna…

ps. Kolumneja voisi pikku kirjoitustauon jälkeen taas kirjoittaa. Lupaan provosoida ja trollata niin että somesta sataa klikkejä. Saa tarjota palstannurkkaa! 😄

Miksi jutut huononevat?

Manninen kertoo toimittajien määrän vähentyneen ja työtahdin kiristyneen merkittävästi. Toimittajat eivät enää erikoistu tiettyyn aihepiiriin eivätkä tapaa ihmisiä niin paljoa. Pomoporras ei ehdi tarkastaa juttuja eikä miettiä mistä pitäisi edes kirjoittaa. Tekoälyä ei kirjassa vielä mainita, vaikka AI:lla laaditut virheuutiset trendaavat linkkarissa.

Manninen huomaa hyvän pointin siinä, ettei juttujen taso todennäköisesti ole laskenut, vaan virheet vaan huomataan helpommin. Aiemmin jutuille oli hankala antaa palautetta ja jutussa ollutta väärää tietoa korjatakseen piti lähettää toimitukseen kirje tai faksi; nyt voi vain lähettää sähköpostin (tai haukkua toimittajan somessa). Tilanne on periaatteessa parantunut, sillä järkevästi kirjoitetut faktoja korjaavat kirjoitukset julkaistaan ainakin oman kokemukseni mukaan lähes aina. Olen saanut läpi kaikki puolenkymmentä tarkennusta printtilehtien erheellisiin sähköautoartikkeleihin (asiaa pintaraapaisevissa jutuissa on tullut vastaan kymmeniä korjaamista vaativia kohtia, mutta ei vaan jaksa), joten uskon toimitusten haluavan ihan oikeasti jakaa paikkansa pitävää tietoa lukijoille.

Manninen on oikeassa huolestuessaan median rahapulasta. Lehtiä ei lueta, ja tietoa haetaan netistä. Tilanne on hankala ja kaksijakoinen: kriittisille netti tarjoaa toimittajia luotettavamman tiedonlähteen, ja hyväuskoisille tuutin täydeltä typeryyksiä.

Vasemmistolaisesta toimittajasta oikeistolaiseksi päätoimittajaksi

Poliittisen kannan pohtiminen on kirjan turhauttavinta luettavaa. Manninen kertoo toimittajien uskovan liberaaliin demokratiaan, tutkittuun tietoon ja riippumattomaan mediaan. Samaan aikaan hän ei näe vasemmistolaisen ajattelun olevan ristiriidassa kaikkien kolmen kanssa.

Ensinnäkään demokratia ei toteudu yhdessäkään sosialistisessa valtiossa. Miksi toimittaja ei tajua ylenpalttisista todisteista huolimatta, ettei sosialismi tuo mukanaan demokratiaa vaan johtaa aina yhden puolueen diktatuuriin? Entä liberaalius? Äh, puhutaan mieluummin rasismista, jos joku kehtaa kritisoida kaapuja, ympärileikkauksia ja naisia alistavaa kulttuuria.

Toiseksi tutkittu tieto ja vasemmistolainen ajattelu kohtaavat hyvin harvoin. Toimittajien jutuista paistaa läpi täydellinen tietämättömyys kansantalouden peruskäsitteistä, ja jutuissa kuvitellaan vaikkapa minimipalkkojen tai veronkorotusten tuovan talouskasvua. Eikä kasvavan talouden ymmärretä tuovan mukanaan kaikkea hyvää, joten jalustalle nostetaan degrowth -haihattelu, joka vaatii talouskasvun pysäyttämistä. En ymmärrä miksei toimittaja ymmärrä, että talous kasvaa pelkästään tekemällä asioita fiksummin! Kun toimittaja opettelee kymmensormijärjestelmän, juttu syntyisi vähän nopeammin, ja talous kasvaisi ilman luonnonvarojen käytön lisäystä (itse asiassa se vähenisi, kun läppäri olisi vähemmän aikaa auki).

Kolmanneksi toimittajien ajama riippumaton media tuntuu sallivan vain vasemmistojuttuja. Ainakin minulle tilanne näyttäytyy siltä, että juuri toimittajat ovat ajaneet etunenässä sananvapauden rajoittamista ”vihapuheen” kiellon varjolla. Sananvapaudesta ei silti voi poimia vain vasemmistolaisia paloja.

Näen pomoportaan oikeistolaisuuden vain luonnollisena ajattelun kasvuna, sillä talous ja raha astuvat mukaan kuvioihin. Maailma ei toimi vasemmistolaisen ideologian mukaan, vaan talouselämä noudattaa oikeistolaisiksi laskettavia luonnonlakeja, jolloin on oikeastaan pakko muuttaa omaa ajatteluaan. Vasemmistolaisittain ajatteleva ei yksinkertaisesti pääse päätoimittajaksi, koska lehti olisi silloin konkurssissa alta aikayksikön!

Kirjan esimerkit alleviivaavat taloudellisen ajattelun puutteita. Vakavina yhteiskunnallisina ongelmina (joista pitää kirjoittaa) nähdään esimerkiksi lääkärikeskusten verosuunnittelu tai rikkaiden muutto ulkomaille. En oikein tajua mikseivät toimittajat pureudu juurisyihin, eli epäreiluksi koettuun ja kansainvälisesti korkeaan verotukseen.

Manninen väittää median kohtelevan kaikkia puolueita eri tavoin, mutta omaan silmään tilanne näyttäytyy päinvastaisena – tai en ainakaan keksi tikunnokkaan nostettuja vasemmistopoliitikkoja. Marin selvisi aamupalakohustaan vähällä, ja kun vaikkapa apulaispormestari Arhinmäki töhertelee julkisia paikkoja, ei ketään kiinnosta. Tai kun joku kritisoi Marinin hallituksen toimia, rientävät toimittajat apuun ja syyttävät naisvihasta, mutta Purraa sen sijaan saa kritisoida rumasti (vertaapa huviksesi Marinin ja Purran uutisjuttujen kuvituskuvia). Otsikoissa saa lyödä Rydmania ex-tyttöystävän väitteiden perusteella, mutta Mäkysen visiitti opiskelija-asuntolaan ei ole jutun aihe. Purran tyhmät postauksia aiheuttavat porua, mutta vihreät jätetään rauhaan vaikka Linkola kehui juutalaisten joukkomurhaa hyvin hoidetuksi. En tiedä kuinka vahvat punavihreät linssit pitäisi laittaa päähän, jotta asiat näyttäytyisivät samoina.

Käsittelen tässä yhteydessä myös pitkät pätkät laitaoikeiston uhasta sananvapaudelle. Unkarin tilanne ja Orbanin touhut ovat minustakin ärsyttäviä ja esimerkit asiallisia. Manninen ei kuitenkaan kykene tutkimaan kotimaista politiikkaa objektiivisesti, vaan kuittaa oikeiston jutut lapsellisena trollailuna. Hän jättää myös kokonaan mainitsematta vasemmiston ajamat sananvapauden rajoitukset sosiaalisessa mediassa. Kirja on ärsyttävän puolueellinen.

Gaza

En tiedä pitäisikö edes työntää lusikkaa Gazan soppaan, mutta varmaan pitää. Manninen puolustelee toimittajien uutisointia, mikä minun silmiini on ainoastaan puolueellista: miksi ainoastaan Israel esitetään kansanmurhaajana, vaikka todellisuudessa vain Hamas on julkisesti peruskirjassaan kertonut tavoittelevansa kaikkien juutalaisten tappamista? Sota on karmeaa ja Israel vahvempana aiheuttaa suurempaa tuhoa, mutta mitä tapahtuisi jos Hamas olisi niskan päällä ja voisi tehdä mitä haluaa? Gazan miehitystä edelsi kuitenkin toistatuhatta henkeä vaatinut hyökkäys Israelin siviiliväestöä kohtaan, ja tietysti vuosia kestäneet lennokki-iskut.

Gazan uutisointi noudattaa vanhaa kylmän sodan aikaista linjaa, jossa vasemmisto (Neuvostoliitto) on Palestiinan puolella ja oikeisto (Yhdysvallat) on Israelin puolella. Ainakin itseäni on huvittanut, miten vasemmisto (toimittajat mukaan lukien) ikään kuin vanhasta muistista puolustaa palestiinalaisia, ja unohtaa heti Israelin hyökättyä Gazaan mistä koko homma alkoi. Kaikkein epäloogisinta on toimittajien painostus Palestiinan valtion tunnustamiseen, kun Suomen väitettiin olevan jälkijunassa yli sadan maan jo tunnustettua uuden arabivaltion – vaikka nämä sata maata kuuluivat neukkublokkiin ja tunnustivat Palestiinan jo 1990-luvun taitteessa.

Palestiinan tunnustaminen saa pohtimaan, onko aikajanan mainitsematta jättäminen tahallista vai tahatonta. Jos se on tahallista, johtavat asenteelliset toimittavat ihmisiä harhaan. Jos se on tahatonta, se paljastaa etteivät toimittajat vaivaudu tekemään edes perustason taustatöitä. En tiedä kumpi on pelottavampi ajatus.

Ärsyttävä kirja

Toimittaja kertoo niin totta kuin osaa on ärsyttävää luettavaa. Manninen näyttäytyy lukijalle stereotyyppisenä vasemmistolaistoimittajana, joka tarkastelee maailmaa punavihreiden lasien läpi ja toistaa papukaijana yhteisönsä mantroja. Tavallaan ymmärrän tilanteen, sillä suurin osa ihmisistä ammattiin katsomatta ei milloinkaan haasta omia tai viiteryhmänsä vallitsevia ajattelutapoja. Kun suurin osa toimittajista uskoo markkinatalouden ja talouskasvun olevan huonoja asioita ja wokettelun tuova tasa-arvoa, niin jutut väkisin heijastelevat tätä.

Miten toimittajat saisi kertomaan faktoja eikä vain sitä mitä osaa? Yksinkertaisin tapa olisi lisätä opintoihin edes muutama kurssi matematiikkaa ja kansantaloustiedettä, jotta toimittaja ei astuisi ilmiselviin sudenkuoppiin. Jo yksinkertaisiin kysyntä-tarjontakäyriin tutustuttuaan toimittaja ymmärtäisi, ettei vasemmistolaisilla ajatuksilla ole yhtymäkohtaa todelliseen maailmaan, vaan vaikkapa minimipalkat, vuokrasääntely ja veronkorotukset väistämättä tuhoavat taloutta. Kun toimittaja ymmärtäisi edes vähän taloutta, hänen ei tarvitsisi turvautua kaiken maailman patrizialainojen sun muiden satusetien tarinoihin. Yliopistolla työskentelevien tuttujen puheiden mukaan marxilaisuus on edelleen muotia yliopistolla (jopa humanististen alojen ulkopuolella), joten pelkään, että toimittajat ovat vasemmistolaisia tulevaisuudessakin.

Myös sananvapauteen pitäisi suhtautua vapaasti sen varsinaisessa merkityksessä. Vaikka joku puhuisi itselle epämiellyttäviä tai jopa vastenmielisiä asioita, pitää objektiivisen toimittajan kyetä pohtimaan ja analysoimaan viestiä, eikä vain kuitata sitä vihapuheena. Toimittajan pitäisi vapautua kuplastaan ja kyetä tarkastelemaan maailmaa ilman lähtöoletuksia, jotka kirjan perusteella ovat vasemmistolaisia.

Kirja valitettavasti vahvistaa käsitystäni vasemmiston ylivallasta toimittajakunnassa. Kirja paljastaa, etteivät toimittajat edes itse tajua omaa syvään juurtunutta vasemmistolaisuuttaan ja ennakkoasenteitaan. Kirjan luettuaan ei voi päätyä kuin yhteen johtopäätökseen: toimittajat eivät kirjoita totta, vaan niin totta kuin osaavat. Valitettavasti.

Arvosana: 2/5