Mänttä on kiva kesäkaupunki, josta löytyy vessapaperitehtaan lisäksi mukava Serlachius -museo (tai oikeastaan kaksi). Sopivankokoiset museot kiersi kummatkin parissa tunnissa, ja parhaiten kolahti klassikkonäyttelyn ohella puunjalostuksen historiaa ja paikkakunnan syntyä käsitellyt osuus. Käynnin päätteeksi nappasin lukemistoksi G.A. Serlachiuksen elämäkerran.
Elämäkerrat ovat rattoisaa luettavaa ja niin on Mäntänkin synty. Kirja toki alkaa paperiperkeleen lapsuudesta Ilomantsissa ja pienemmistä afääreistä Tampereella. Kirjan perusteella Serlachius vaikuttaa suoraan sanottuna täydeltä mulkvistilta, joka riitelee kaikkien kanssa kaikesta, joten liiketoimien siirto korpien keskelle Mänttään saattoi olla käytännön sanelema pakko eikä mikään suuri bisnesoivallus.
Kirja maalaa kuvaa samaa kaavaa toistavasta kaverista, joka pyrkii riitelemällä ajamaan asiaansa, ja unohtaa diplomatian täysin. Ei ole ihme, että rahasta on jatkuvasti pulaa, Mänttään perustetut bisnekset ovat säännöllisesti konkurssiuhan alla, ja luottomiehiltä loppuu luotto tämän tästä. Serlachiuksen tarina tuo mieleen muuan Julius Caesarin; molemmat ottavat älyttömiä riskejä, mutta onnea vaan riittää ja riittää…
Saa Serlachius toki asioita edistettyäkin. Hän puhuu pohjoisen rautatielinjauksen kulkemaan Vilppulan kautta, ja touhuaa taustalla jäänmurtajaa Hangon edustalle ympärivuotisen kaupan mahdollistamiseksi. Silti afäärit olisivat väkisin edenneet suotuisimmissa tuulissa jättämällä rahoittajille v*ttuilun vähemmälle.
Yrittäjän on helppo ottaa oppia Serlachiuksen kolttosista. Älä rahoita liiketoimintaa pikavipeillä. Älä touhua kuutta eri bisnestä, vaan keskity johonkin. Älä suututa rahoittajia. Älä suututa myöskään toimintaasi valvovia virkamiehiä. Älä kuvittele osaavasi kaikkea parhaiten, vaan tunnista puutteesi ja luota etevämpään.
Serlachiuksen rooli suomalaisen taiteen tukijana yllättää. Kotona herra halusi näyttää esimerkkiä työläisille, eikä varsinaisesti intoutunut ottamaan kuppia. Vain Euroopan reissuilla sokka lähti irti: kerran nuorten opiskelijoiden kanssa dokaaminen johti ystävyyteen nuoren Gallen-Kallelan kanssa. Serlachius tuki Gallen-Kallelaa ja teetti hänellä lukuisia tilaustöitä, ja myöhemmin hän mesenoi monia muitakin taiteilijoita. Tosin Gallen-Kallelan kanssa hän lopulta riitaantui, kenties väärinkäsityksen seurauksena. Eipä oikeastaan yllättänyt.
Päähenkilön kipakasta luonteesta johtuen kirjassa on kaikenlaisia mukavia tempauksia ja skandaaleita. Teoksen kirjaillut Teemu Keskisarja ei hänkään ole varsinaisesti tunnettu asiallisena ja poliittisesti korrektina kaverina, joten nyt on vakka löytänyt kantensa. Kirjan kieli on sopivan karkeaa ja värikästä, ja tätä lukee mielellään.
Kirja on mainio makupala kotimaan historian ystäville. Tekisin melkein niin päin, että lukisin tämän ennen Mäntän matkaa, jolloin museoreissu olisi entistä kiintoisampi.
Arvosana: 3+/5
