The Conquest of New Spain on aikalaiskuvaus Atsteekkien kukistamisesta eli nykyisen Meksiko Cityn metropolialueen valloittamisesta Espanjan kruunulle 1500-luvun alkupuolella. Bernal Diaz del Castillo kirjoitti teoksen vanhoilla päivillään ollen työn valmistuessa jo sokea ja kuuro. Hänen motiivinaan oli oikoa muiden retkestä kirjoittaneiden virheet ja suoranaiset valheet, mutta kuinkahan hyvin vanha herra on voinut muistaa yli puolen vuosisadan takaiset vaiheet?
Bernal Diaz aloittaa teoksen taustoittamalla Uuden Maailman tilaa 1500-luvun alussa. Kolumbuksen retkeä seuranneina vuosikymmeninä Espanja hallitsi Kuubaa, Hispaniolaa, Jamaicaa, Puerto Ricoa ja Karibianmeren lounaisrannikkoa Nicaraguasta Venezuelaan. Muu alue oli vielä kartalla valkoista, ja Diaz osallistui kahdelle retkelle joilla kartoitettiin aluetta Kuubasta itään. Retkillä löydettiin Jukatanin niemimaa, ja tutkittiin aluetta Cozumelista länteen aina nykyisen Vera Cruzin alueelle saakka. Kun paikallisilta löytyi kultaa, haluttiin tietysti kahmia sitä itselle mahdollisimman paljon. Kullanhimo ajoi espanjalaisia kohti tuntematonta.
Diaz kuvaa läpi teoksen myös poliittista peliä, jossa nuoleskellaan ravintoketjussa korkeammalla olevia ja puukotetaan kaveria selkään tilaisuuden tullen. Hernan Cortesin matka alkoi myrskyisissä merkeissä, kun Kuuban kuvernööri Diego Velaquez yritti pidättää miehen ennen lähtöä ymmärtäessään retken onnistumisen tarkoittavan sitä, että Cortes vie hänen paikkansa alueen johdossa (ihan oikein päätelty). Periaatteessa startti ilman lupaa oli Cortesin Rubicon: jos menisi mönkään, olisi hänelle luvassa pahimmillaan hirttotuomio ylempien uhmaamisesta, mutta retken onnistuminen taas takaisi kultaa ja rikkauksia, joiden avulla vanhat synnit saisi sulavasti sovitettua.
Retkeen valmistautumista kuvataan sopivalla pieteetillä ja yllätyn miten helposti Kuubasta löytyy kymmenen purjelaivaa retkikunnan tarpeisiin – ja osa tarvikkeista irtosi luotolla. Mukaan pakataan maniokkikakkuja ja suolapossua, sillä purjehdus vie helposti viikkoja vaikkei matka ole hirveän pitkä. Vettäkin pitää säilöä, koska viidakosta sen löytäminen ei ole varmaa
Vapaaehtoisia miehiäkin riittää, sillä ilmeisesti alue oli houkutellut sotilaita, siirtolaisia ja kaikenlaisia onnenonkijoita. Motiivina toimivat kullan lisäksi tietysti naiset sekä orjat, joita tarvitaan maata viljelemään mikäli onnistuu hankkimaan itselleen oman plantaasin. Sotilaan taistelivat vielä miekoin ja peitsin, mutta tukijoukoissa oli jonkun verran varsijousin ja musketein aseistautunutta raskasta jalkaväkeä, sekä muutamia ratsumiehiä ja tykkejä.
Kirja jakaantuu viiteen osaan, joiden viihdyttävyydessä on isoja eroja:
- Jo mainittu löytöretki Meksikon rannikolle on kirjan viihdyttävintä antia.
- Cortesin matka Tenochtitlaniin on pitkä ja toistaa itseään: soditaan kaupunkia vastaan, solmitaan rauha, vaihdetaan lahjoja ja levätään, vaaditaan heimoa kääntymään kristinuskoon, kuunnellaan päällikön varoituksia vahvasta Montezumasta, ja jatketaan seuraavaan kaupunkiin.
- Vierailu Tenochtitlanissa on sekin kiinnostava osio. Olisin lukenut mieluusti lisää Atsteekkien upeista kaupungeista, jotka kanaaleineen muistuttivat Venetsiaa tai Alankomaiden kaupunkeja.
- Pako Tenochtitlanista on vähän sekava. Cortesin poissaollessa Atsteekit joko kapinoivat tai varakomentaja Alvarez päätti hyökätä heidän kimppuunsa. Espanjalaiset joutuvat pakenemaan raskain tappioin kaupungista.
- Lopuksi Cortes palaa piirittämään pääkaupunkia tunnetuin tuloksin ja kukistaa alueen Espanjan vallan alle.
Etenkin kirjan lopun taistelupätkät toistavat itseään. Taistelukuvaukset ovat tylsiä ja ennalta-arvattavia: ziljoona meksikolaista painaa päälle, espanjalaiset torjuvat vaivoin hyökkäyksen, ja Bernal Diaz selviää vain Jeesuksen ansiosta hengissä. Ei sitä oikein jaksa sataa sivua.
Välillä Diaz onnistuu kuvauksessaan herättelemään lukijaa, joten ei tämä toivoton tapaus ole. En tiennyt, että taistelun jälkeen haavat tavattiin rasvata, ja tätä varten etsittiin taistelukentän raatojen joukosta pulskin vastapuolen taistelija – kun muutakaan ei ollut. Ruokavalio puolestaan sai vahviketta pikkukoirista, joita paikalliset kasvattivat ravinnokseen. Kovaa menoa.
Rauhan hieronta taistelun jälkeen perustuu perhesiteisiin. Heimon johtajat nimittäin tarjoavat tyttärensä voittoisille sotilaille puolisoiksi, ja suorastaan kannustavat heitä lasten hankkimiseen. Naisia tuntuu riittävän koko upseeristolle ja ilmeisen monesta suhteesta tulee molempia osapuolia miellyttävä. Melkoista touhua näin nykypäivän näkökulmasta: aika vaikea on kuvitella Hamasin johtajien tarjoavan tyttäriään Israelin johdon puolisoiksi, vaikka erot uskonnossa ovat suorastaan mitättömiä atsteekkien ja katolisten erilaisuuteen verrattuna.
Puutteista huolimatta kirjan lukee mielellään. Opin uutta Meksikon maantieteestä enkä ollut aiemmin hoksannut ylängöllä olevan nollakelejä. Espanjalaisten sotilaallinen ylivoima saa selityksen paitsi avoimessa maastossa täysin ylivoimaisesta ratsuväestä, myös musketeista, varsijousista ja oikeasti tappavista miekoista; intiaanien keskinäisissä kähinöissä kun lähinnä haavoituttiin alkeellisten aseiden takia. Katoliset ilmeisesti myös ihan oikeasti uskoivat olevansa uskon asialla, ja saivat siitä intoa – ja vastaavasti atsteekit kärsivät omastaan, koska se ennusti parrakkaiden valloittajien tuloa auringonlaskun suunnasta.
Cortesin diplomatia oli tärkeässä roolissa, koska koordinoitu vastahyökkäys ilman intiaaniliittolaisia olisi työntänyt espanjalaiset takaisin mereen. Yllätyin, kuinka pitkään liittolaisuus kantoi hedelmää, sillä vaikkapa Tlaxcalan alue nautti itsehallinnosta vuosisatojen ajan. Liittolaisten kaupunkit myös jätettiin rauhaan, toisin kuin tuhottu Tenochtitlan.
Espanjalaisten valloitus vaati avukseen tuuria. Cortesin onneksi hän sai lyhyen taistelun jälkeen puhuttua puolelleen Panfilo de Narvaezin joukot, jotka oli lähetetty häntä pidättämään. Kullanhimoisia espanjalaisia saapui useampaan kertaan alueelle, ja varsinkin jokainen hevonen oli iso plussa espanjalaisille. Vaaka oli lähellä keikahtaa toiseen suuntaan lukuisia kertoja, etenkin pako Tenochtitlanista oli hiuskarvan varassa. Cortesin mainiota diplomatiaa ei voi olla kehumatta liikaa, ja myös tässä oli tuuria mukana: jos rannikolla ei olisi ollut Montezumaan kyrsiintyneitä heimoja, olisi urakka ollut mahdoton.
Bernal Diaz kuvaa atsteekkien uskonnollisia menoja moneen kertaan, ja saa kovahermoisemmankin lukijan selkäpiit karmimaan. Atsteekkit uhrasivat säännöllisesti ihmisiä, yleensä pyramidin päälle sijoittuvassa temppelissä. Uhri sidottiin kivelle, pappi avasi veitsellä rinnan, ja repi esiin yhä sykkivän sydämen. Kädet ja raajat valmistettiin ateriaksi (ihmisliha nautittiin paprikakastikkeen kera), kallo nostettiin hyllylle ja torso syötettiin eläintarhan pedoille. Erityisen karmivaa on Diazin kuvaus vangittujen espanjalaisten uhraamisesta vain muutamien kymmenien metrien päässä etulinjasta, ei liene ollut mieltäylentävää kuunnella vartiossa kuinka kaverilta revitään sydän rinnasta.
Uskonto oli isossa roolissa myös espanjalaisten leirissä ja jonkinlainen kirkontapainen pyrittiin rakentamaan joka kaupunkiin. Cortes oli varsin pragmaattinen tyytyen paheksumaan atsteekkien tapoja, ja ymmärsi käännytystyön vaativan aikaa. Osa upseereista sen sijaan vaati nopeampaa toimintaa ja atsteekkien pakkokäännytystä, mikä saattoi olla syynä Tenochtitlanin ”kapinaan”. Huvittavaa, kuinka katolinen Espanja inkvisitioineen kaikkineen näyttäytyy leppoisana harrastetoimintana kun verrokiksi laittaa Atsteekkien palvontamenot!
Kokonaisuutena kirja on epätasapainoinen. Erinomaisia kuvauksia paikoista, tavoista ja tapahtumista on turhan vähän, ja itseään toistavia taistelukuvauksia liikaa. Sopivina 10-20 sivun annoksina tämä maittaa, jos vaan aihepiiri herättää mielenkiintoa.
Ai niin, kuinka paljon konkistadoorit sitten nettosivat retkellään? Eipä juuri mitään, sillä Atsteekkien aarre katosi taistelujen tiimellyksessä. Rivisotilaan ansiot jäivät muutamaan kymmeneen pesoon – eli valtaosa jäi aseinvestointiensa jälkeen miinukselle. Paska reissu mutta tulipahan tehdyksi.
Arvosana: 3+/5
