Aikaministeriö on aika kiinnostava: menneisyydestä siirretään ihmisiä nykyhetkeen ja seurataan mitä siitä tapahtuu. Päähenkilö, jonka nimeä ei ilmeisesti kertaakaan mainita kirjassa, saa tehtäväkseen toimia laivaston komentajan Graham Goren linkkinä, kun 1800-luvun epäonninen naparetkeilijä pelastetaan nälkäkuoleman partaalta nykyaikaan. Takakannen lupaama romanttinen ote hieman pelottaa, mutta uskon aikamatkailun vetävän kokonaisuuden plussalle.
Valitettavasti kirja ei onnistu lunastamaan oikeastaan mitään odotuksia. Aikamatkustuksen logiikka on epäselvä, joten tarina ontuu siltä osin totaalisesti. Muutenkin juoni pomppii miten sattuu, enkä ymmärrä oikeastaan yhtään mitään mitä kirjassa tapahtuu. Takaumat Grahamin menneisyydessä eivät nivoudu mitenkään pääjuoneen, joka muutenkin on vain tasapaksu tapahtumaketju, joka lopulta päättyy töksähtäen. Insinöörin silmin juoni on kaiken lisäksi niin reikäinen, että oikein pahaa tekee!
Kirjailija Kaliane Bradley kirjoittaa mitä ilmeisimmin itsestään, sillä hän on päähenkilön tapaan puoliksi kamputsealainen. Olen allerginen epäloogiselle ja -tieteelliselle intersektionaalisuudelle, joten luen päähenkilön pohdintaa etuoikeuksistaan valkoiselta näyttävänä kamputsealaisena päätäni pyöritellen: miten tämä nyt muka liittyy mitenkään? Pohdinta tuntuu päälleliimatulta, enkä keksi kuinka osio muka edistää tarinaa. Miksi tähän pitää tuupata typeryyksiä?
Tapa, jolla kirjassa käsitellään tasa-arvokysymyksiä, on muutenkin hämmentävä. En oikein pääse kärryille mitä Bradley haluaa sanoa, ja nykypäivän Britannian tasa-arvo näyttäytyy kirjassa pelkkänä hyvesignalointina. Mikäli Bradley yrittää esittää Goren takapajuisena miehenä, niin hän epäonnistuu siinä täydellisesti: herran nykyajan tapoja koskevat kysymykset saavat lukijan miettimään, että Graham Gore on tarinan ainoa järkevästi ajatteleva henkilö.
Sivuhenkilöt jäävät jotenkin etäisiksi. Bradley yrittää käsitellä homosuhteita 1800-luvun laivastossa, ja ilmeisesti myös viritellä suhdetta Goren ja toisen ajassa matkustaneen miehen välillä. En kuitenkaan ole varma mitä kirjassa tapahtuu, ja onko tässä nyt poikarakautta vai ei. En yksinkertaisesti ymmärrä mitä Bradley kirjoittaa tai haluaa sanoa. Teos on silkka sekasotku!
Siitä pelätystä romantiikastakin pitää varmaan jotain mainita. Romantiikkaa ei ole paljoa, mutta valitettavasti sekin vähä on liikaa. Ei tämä mitään kuumia tunteita synnytä, pikemminkin mietin, että näköjään näinkin oudosti voi lemmiskelyä kuvata.
Jos et vielä arvannut, niin Aikaministeriö ei toimi itselle yhtään. Luin kolmasosan kirjasta odottaen koska alkaa tapahtua, ja ihmettelin kahden kolmasosan kohdalla miksei mitään tapahdu. Viimeisen kolmasosan ajan mietin, mitä hemmettiä tässä tapahtuu. Ei tälle nollaa voi silti antaa, sillä välillä Grahamin touhut olivat ihan OK seurattavaa, ja kuitenkin luin kirjan loppuun asti. Tosin viimeisillä sivuilla motiivina oli vain selvittää kuinka oudosti kirjan voi päättää.
Suosittelen kirjaa henkilöille, jotka eivät pidä kirjoista joista minä pidän.
Arvosana: 1/5
