Veikkais ei ole minun juttu, ja olen aina pitänyt rahapelejä lisäverona tyhmille. Veikkauskratiaa lukiessa hoksasin, että kyse ei ole pelkästä tyhmyydestä, vaan massiivisesta markkinoinnista, ihmisten koukuttamisesta, ja häikäilemättömästä hyväksikäytöstä. Veikkauksen toiminta on järjestetty laeista piittaamatta niin, että myynti maksimoituu haitoista välittämättä. Verisuoni pullistuu tätä lukiessa!
Jo ennen kirjan lukemista olen kummastellut miksi ihmeessä kauppojen aulat pitää miinoittaa mummorullilla. Kirja valottaa miten sairas tilanne on: kaupat ovat täynnä mainontaa, urheiluruudussa kailotetaan rahapelien ilosanomaa ja markkinointi rikkoo selvästi arpajaislain määräyksiä. Veikkaus vieläpä kiertää tietosuojalakeja vetoamalla ohjelmistovirheeseen (joka on ollut vuosia korjaamatta): mikäli kioskilla päivität veikkaustilisi tietoja, napsahtavat täydet evästeet saman tien päälle käyttäjän huomaamatta ja luvassa on täyslaidallinen kohdennettua mainontaa netissä.
Raha-automaatit on mukavasti sijoitettu heikommille asuinalueille, ja eniten pelejä pelaavat pienituloiset. Tyypillinen pelaaja on joko työtön tai lomautettu, ja ansaitsee vain 500-1000€ kuussa. Eniten pelaava 2,5% pelaa keskimäärin 980€ kuussa. Valtaosa tuotoista tulee vain 2% aikuisväestöstä, mikä kertoo rajusta peliriippuvuudesta.
Muutenkin mainontaa tehdään lainvastaisesti. Vaikka rahapelejä ei saa mainostaa, niin Veikkaukselta rahaa saaneet järjestöt mainostavat Veikkausta omilla sivuillaan ja linkittävät suoraan pelisivuille. Lehdissä uutisoidaan mistä ostettiin miljoonavoiton kuponki. Veikkaus myös mainostaa Virolaisilla tv-kanavilla, vaikka lain mukaan se saisi mainostaa vain Suomessa. Pahinta on, että mainonnassa veikkaamisesta tehdään hyvä tapa, vaikka laki määrää Veikkauksen tehtäväksi pelaamisen haittojen ehkäisyn.
Useista Veikkauksen mainoskampanjoista on tehty tutkintapyyntöjä poliisille. Käytännössä tutkintapyyntö etenee niin hitaasti, että kampanja ehtii jo loppua. Toisaalta nopeastakaan tutkinnasta ei olisi mitään hyötyä, koska mitään sanktioita ei Veikkaukselle anneta. Veikkaus saa mainostaa joka toisen arvan voittavan, vaikka vain joka kahdeksas arpa voittaa oikeasti (=palkinto on arvan hintaa suurempi).
Veikkaus on onnistunut markkinoinnissaan, sillä suomalaisista 41% pitää lottovoittoa parhaana tapana rikastua (sopinee vasemmistolaiseen ideologiaan). Miksi ihmeessä rahan hakkaaminen odotusarvoltaan negatiiviseen peliin on hyvä juttu, mutta sijoittaminen (jonka odotusarvo on positiivinen) leimataan pahaksi? Esimerkiksi keskimääräinen ruotsalainen pelaa vuodessa 224€ ja säästää 279€, kun taas suomalainen pelaa 681€ ja säästää 173€. Veikkaus pitää osaltaan kansan pers’aukisena.
Olen kummastellut jo aiemmin miten Veikkauksen tarina hyväntekijästä yleensä menee läpi. Kirjaa lukiessa alkaa suorastaan kyrsiä, kun lukijalle selviää millaisia hunajapurkkeja Veikkauksen ympärille on rakennettu. Jos poliitikko putoaa eduskunnasta, järjestyy hänelle mukava virka jostain järjestöstä – ja liksan maksaa Veikkaus (tai siis rahapeliriippuvainen). Suojatyöläisten lista on pitkä: Simon Elo, Hanna Markkula-Kivisilta, Satu Taiveaho, Satu Taavitsainen, Tuija Brax, Rosa Meriläinen…
Veikkaus on siis suomalaista korruptiota pahimmillaan. Edustuskuluja ei – tietenkään – yksilöidä, mutta Espalta löytyy kivat edustustilat ja mökkejä on pitkin maata päättäjien kestitsemiseksi. Esimerkiksi Kokoomus, Allianssi ja Soste ovat järjestäneet omia tilaisuuksiaan Veikkauksen tiloissa. Eikä unohdeta Veikkauksen sponssaamia arvokisareissuja, joilla viimeistään varmistetaan, että edunsaajat ja poliitikot muistavat puolustaa järjestelmää.
Veikkaus myös maksaa mukavia palkkioita jäsenilleen, esimerkiksi Jukka Gustafsson on kerännyt kokouspalkkioita 66219€ ja Ilkka Kanervan eri järjestöistä keräämä lahjuspotti oli yli 100 000 euroa. Naapurikunnan Timo Heinonenkin on saanut mukavat 27400€ voitelurahaa, mikä selittää miksi kaveri on kovasti puolustellut Veikkausta eduskunnassa – vaikka samaan aikaan mainonta on laitonta ja ikärajavalvonta pissii (90% alaikäisistä pääsee pelaamaan).
Veikkauskratia on karua luettavaa. Kirjan mukaan peliongelmaisten määrä Suomessa on yli 100 000, ja pelihaittojen suuruus laskentatavasta riippuen on 2-6 miljardin välillä. Massiivinen mainostus tekee tilanteesta jopa pahemman, kuin jos Veikkauksella ei olisi monopolia ja nykyisenkaltaista ”suojelijaverkostoa”, joka mahdollistaa riippuvaisten kuppaamisen. Kirjan lopusta löytyy hassunhauska vertailu Las Vegasiin, joka tekee paheiden kaupungista suoranaisen lintukodon: Lotto on kielletty, rahapelejä ei saa mainostaa ja ikärajavalvonta on tiukkaa.
Tilanne on absurdi, kaikki puolueet kannattavat nykyjärjestelmää, jossa köyhin kansanosa hakkaa rahansa pelikoneisiin. Kädet pestään vähentämällä peliautomaattien määrää marketissa (mitä väliä, yksi kone riittää ongelmapelaajalle!) tai toteuttamalla maksukattoja, vaikka on päivänselvää että peliongelmainen jatkaa pelaamista jossain muualla kun Veikkauksen katto tulee vastaan. Mikä ikävintä, ongelmapelaajien määrä on noussut 86% viimeisen neljän vuoden aikana!
Kirja on täynnä ikävää faktaa ikävästä organisaatiosta. Tavaraa on paljon ja näkemykset ovat perusteltuja, tosin suurin osa linkityksistä on erinäisiin verkkojulkaisuihin, joten faktantarkastajien lienee helpompaa lukea sähkökirja kuin naputella selaimeen pitkiä osoiterimpsuja. Kirja on turhan pitkä, ja siinä on reilusti toistoa, joten lukukokemus on hivenen tylsä. Toisena haittapuolena Veikkauskratia avaa silmät suomalaiselle korruptiolle ja kaksinaismoralismille, mikä johtaa väkisin verenpaineen ja v-käyrän nousuun. Saatanan tunarit.
Lukukokemuksena: 2/5
Tietopläjäyksenä: 5/5
