The Nuclear age

The Nuclear Age: An Epic Race for Arms, Power and Survival on tiivistelmä ydinaseen historiasta. Ukrainalaissyntyinen historioitsija Serhii Plokhy on keskittynyt viimeisen kymmenen vuoden ajan ydinaseisiin ja -onnettomuuksiin tehden selkoa mm. Kuuban kriisistä ja Tšernobylin onnettomuudesta. Toinen Tšernobylin onnettomuutta käsitellyt kirjoista (Tšernobyl: ydinkatastrofin historia) on suomennettu vuonna 2020. Myös atomiaika ansaitsisi tulla suomennetuksi, ja itse ajattelin lukaista jonkun Ukrainan (ja Venäjän) historiaa valottavista opuksista.

Plkhyn teos käsittelee kronologisessa järjestyksessä koko atomiajan. Teos alkaa jo ensimmäisestä maailmansodasta, jonka keskellä tieteiskirjailija H.G. Wells ennakoi atomiaseiden voiman vuonna 1914 julkaistussa kirjassaan The World Set Free. Atomin sielunelämä pysyi kuitenkin vielä tuntemattomana, kunnes 1930-luvun lopulla kemistit Otto Hahn ja Fritz Strassmann havaitsivat kokeellisesti fission, ja fyysikot Lise Meitner ja Otto Frisch esittivät teoreettisen perustelun atomin halkeamiselle (Hahn sai Nobelin, mutta Meitner oman alkuaineen). Kun fissiossa vapautuvan energian sotilaallinen potentiaali ymmärretään, alkaa kilpajuoksu pommin rakentamiseksi.

Kertaan aluksi itselleni miten ydinaseet toimivat, joten ensimmäisen osion voi skipata jos fysikaalinen perusta ei kiinnosta, vaan uteliaisuus kohdistuu ydinaseiden käytännön vaikutuksiin.

Ydinaseen teoria

Lukion fysiikantunneista on jo kauan, joten kertaan itselleni mihin ydinaseet perustuvat. Kaiken takana on atomiytimen sidosenergia; siis voima, joka pitää atomiytimen kasassa. Kuva selventää asiaa: sidosenergiakäyrän maksimi on raudan kohdalla, eli rauta on kaikkein vakain ja lujimmin sitoutunut alkuaine. Sidosenergia pienenee sekä kevyempiin alkuaineisiin (eli kohti vetyä) mentäessä, että raskaampiin alkuaineisiin (eli kohti uraania) mennessä.

Suomeksi tämä tarkoittaa sitä, että kun uraaniydin halkeaa kahdeksi tai useammaksi pienemmäksi tytärytimeksi, vapautuu energiaa, jonka suuruus vastaa lähtöytimen ja tytärydinten massavajetta (eli massa muuttuu energiaksi Einsteinin kuulun e=mc2 yhtälön mukaisesti). Vastaavalla tavalla kahden kevyen ytimen fuusio yhdeksi raskaammaksi ytimeksi vapauttaa energiaa.

Jo kuvan perusteella voi päätellä, että fuusiossa vapautuu paljon enemmän energiaa kuin fissiossa. Vielä suurempi ero saadaan kun verrataan ydinreaktioita kemiallisiin reaktioihin. Vaikka vety kuulostaa useimpien korvaan vaarallisesta (muista Hindenburg), on vedyn ja hapen palamisreaktio kevyttä kamaa: kun 1kg vetyä fuusiotuu heliumiksi, energiaa vapautuu n. 5 miljoonaa kertaa enemmän kuin jos 1 kg vetyä poltetaan vedeksi!

Ydinaseita on kolmenlaisia:

1. Atomipommi eli fissiopommi perustuu uraanin tai plutoniumin fissioreaktioon. Uraanipommi räjähtää, kun kriittinen massa yksinkertaisesti tuodaan yhteen. Plutoniumase on imploosiotyyppinen, eli plutoniumydin puristetaan kriittiseksi räjähteillä.
2. Vetypommi eli fuusiopommi on aina monivaiheinen. Deuteriumin tai tritiumin fuusio vaati korkean lämpötilan ja suuren paineen, joten vetypommin sytyttimenä voi käytännössä toimia vain fissiopommi. Vetypommi on paljon tehokkaampi ja aiheuttaa suuremman määrän radioaktiivista saastetta.
3. Neutronipommi on pienikokoinen vetypommi, joka on suunniteltu vapauttamaan säteilyä – eli tappamaan ihmisiä. Näitä ei ilmeisesti ole aktiivikäytössä enää kellään.

Ydinasekisa

Oppenheimer -elokuva on tehnyt amerikkalaisten pommiponnisteluista tuttua suurelle yleisölle (ja Richard Feynmanin elämäkerrallinen Surely You’re Joking, Mr. Feynman! Kannattaa myös lukea), ja moni on kuullut myös natsien tavoitelleen atomipommia. Harvempi tietää, että 1940-luvun alussa myös briteillä, venäläisillä, ja japanilaisilla oli omat ydinohjelmansa, joita toteutettiin enemmän tai vähemmän aktiivisesti. Erityisesti brittien ohjelmalle kävi hassusti, sillä he eivät aluksi halunneet amerikkalaisten kanssa yhteistyöhön kuvitellessaan olevansa heitä pidemmällä (britit ymmärsivät ensimmäisenä pommin olevan mahdollinen), sitten heitä ei enää huolittu mukaan, ja lopuksi venäläiset onnistuivat rakentamaan pommin vahvan vakoilun turvin ennen engelsmanneja vuonna 1949.

Ensimmäisten pommien rakentaminen tuntuu jälkeenpäin hurjalta. Miten Trinity -koe on voinut onnistua kertalaakista, kun niin monen kokeellisen jutun on toimittava oikein ensiyrityksellä? Näköjään mikään ei ole niin viisas kuin insinööri!

…eikä niin pöljä kuin perusjenkki. Ihmettelen, kuinka 80% amerikkalaisista on voinut olla sitä mieltä, että japanilaisten nukettaminen oli hyvä asia, vaikka pommituksissa kuoli 200 000 siviiliä. Pearl Harborin traumatisoima enemmistö kansasta ajatteli, että olisi pitänyt pudottaa vielä lisää ydinpommeja! Noh, näinhän ihmiset toimivat, onhan meilläkin väkeä joiden mielestä kaikki israelilaisten olevat vapaata riistaa koska Gaza. Hulluus ei koskaan lopu.

Lisää atomimaita

Ihmettelen kuinka venäläiset saivat pomminsa. Omaa tutkimusta ei älyttömästi ollut, vaan kommunistien tapa oli vakoilla ja sitten kopioida. Tuntuu kummalliselta, että jopa atomiaseen voi kopioida kun tosissaan yrittää. Se hieman nauratti, että jopa tasa-arvoisessa kommunistimaassa kuitenkin maksettiin ydinfyysikoille muita enemmän.

Brititkin toimivat varjoissa. Entinen maailmanvalta oli toisen maailmansodan jäljiltä käytännössä konkurssissa, mutta sinnitteli välttämätöntä pitkittääkseen, ja onnistui kaiken lisäksi rakentamaan oman ydinaseen salassa kansalaisilta. Oppositioon sodan lopulla ajettu Churchill yllättyi valtaan palatessaan, kun hallitus oli onnistunut piilottamaan peräti 20% budjetista salaiseen aseohjelmaan! Joku voisi sanoa ydinaseen olleen vanhan imperiumin kuolonkorinaa.

Myös Ranska oli kanveesissa viimeistään Suezin kriisin jälkeen. Yhteishanke brittien kanssa meni mönkään kanavan kansallistaneiden egyptiläisten sotiessa kiivaasti vanhoja alistajaimperialisteja vastaan ja tukkiessa kanavan upottamalla sinne kymmeniä laivoja. Neukkujen tukiessa Nasseria (jonka kommunismi romahduttaisi pian maan liike-elämän ja pilaisi jopa vuosituhansia ylijäämää tuottaneen maatalouden) ja jenkkien pelätessä ydinsotaa, kanavalta pois ajetut ranskalaiset eivät voineet muuta kuin rakentaa oman pommin. De Gaulle rakensi ydinaseen paitsi turvaksi Neuvostoliitolta, myös kansallista (ja omaa) itsetuntoa pönkittääkseen.

Seuraava ydinasemaa oli todennäköisesti Israel. Toukokuun 14. päivänä 1948 Britanniasta itsenäistyneen valtion koko olemassaolo oli alusta alkaen vaakalaudalla, sillä jo seuraavana päivänä kaikki arabinaapurit hyökkäsivät yhteisvoimin maan kimppuun. Briteistä ja ranskalaisista poiketen maan motiivi lienee siksi ollut puhtaasti itsepuolustuksellinen, eikä sillä ole tavoiteltu kansainvälistä vaikutusvaltaa tai kohotettu itsetuntoa.

Israel onnistui vedättämään maailmaa ydinohjelmansa rauhanomaisuudesta. Vain Suezin kriisin liittolainen Ranska tiesi mistä on kyse luvatessaan toimittaa 40 MW reaktorin ja plutoniuminerotusjärjestelmän Dimonaan, maailmalle voimala esiteltiin 24 MW tutkimusreaktorina eikä plutoniumin rikastamisesta puhuttu mitään. Maan alle sijoitettua laitosta eivät huomanneet edes paikan päällä käyneet ydinasetarkastajat, vaikka CIA esittikin eriävän mielipiteen. Israel kehitti ydinaseen todennäköisesti jo 60-luvun alussa, muttei ole koskaan myöntänyt tai kieltänyt sen olemassaoloa. Arsenaalin koosta on vain arvailuita.

Israel aloitti 1970-luvulla yhteystyön omaa pommia rakentaneen Etelä-Afrikan kanssa myyden neutronipommissa tarvittavaa tritiumia (30 grammaa) ja ostaen itse uraania (500 tonnia). Etelä-Afrikan tilanne oli vastaava kuin Israelilla, maan apartheid-hallitus oli erotettu YK:sta ja se kävi rajasotaa nykyisen Namibian alueella ja osallistui Angolan sisällissotaan. Usa oli rakentanut maahan reaktorin, joka laski radikaalisti pommihankkeen kustannuksia, ja 80-luvulla maa oli rakentanut itselleen kuusi ydinpommia.

Etelä-Afrikan ydinasestrategia oli kolmiosainen:

1. Länsimaiden odotettiin auttavan mahdollisessa konfliktissa, koska maalla epäiltiin olevan ydinase
2. Maa paljastaisi liittolaisille (erityisesti USAlle), että sillä on ydinase, ja painostaisi niitä auttamaan
3. Maa kertoisi julkisesti, että sillä on ydinase, ja tarvittaessa tekisi ydinkokeen sen todistaakseen

Virallisesti neljättä vaihetta ei ollut, mutta sitä ei ole vaikea päätellä. Maa kuitenkin luopui ydinaseestaan, kun se kävi tarpeettomaksi Namibian itsenäistyttyä ja Neuvostoliiton sekä Kuuban vetäytyessä Angolasta, eikä edes ydinaseen nähty voivan pitää apartheid-hallitusta vallassa. Etelä-afrikka on ainoa maa, joka on sekä kehittänyt ydinaseen, että luopunut siitä.

Kommunistien taisto länttä vastaan (ja keskenään)

Stalinin kuolemaa seuranneen valtataistelun voittanut Nikita Hruštšov paljastuu outolinnuksi. Genevessä 1954 hän valehtelee lännelle ydinarsenaalinsa olevan paljon suurempi kuin onkaan (ja onnistuu siinä, USA ei tajua olevansa reilusti edellä), ja kehuskelee illanvietossa neuvostotutkijoiden onnistuneen risteyttämään lehmän ja seepran. Kaikesta huolimatta ydinasekielto on kohtuu lähellä, kunnes U2 ammutaan alas ja välit Eisenhoweriin kylmenevät. Sen jälkeen Hruštšov sanoo puheessaan, että porvarit pitääkin nukettaa!

1960-luvulla Hruštšov aikoo ottaa niskalenkin kapitalisteista ja lähtee soitellen sotaan kuvitellen pyörittelevänsä nuorta vastavalittua presidenttiä mielensä mukaan. Hän ensin epäonnistuu Berliinin kysymyksessä (JFK osoittautuu kovaksi vastukseksi ja pitää väkevän ”Ich bin ein Berliner” -puheen) ja sen jälkeen Kuuban kriisissä. Yllätyn lukiessani kuinka Hruštšovin itsevarmuus suorastaan vaihtuu pelkoon, kun vakoojat kertovat Yhdysvaltojen nostaneen valmiustilan Defcon kahteen (korkeimpaan tilaan ennen avointa sotaa), ja ydinpommittajien lähestyvän Neuvostoliittoa. Lopulta USA katsoo bluffin, Neuvostoliitto nöyrtyy ja Hruštšovin lähtölaskenta alkaa.

Ydinasearsenaalit kasvavat läpi 1960- ja 1970 -lukujen. Ydinaseita rakennetaan niin paljon, että suurvallat voivat tuhota toisensa totaalisesti vain murto-osalla ydinaseistaan. Meno on aivan hullua, ja sen englanninkielinen nimi MAD eli mutually assured destruction kuvaa hyvin ajatusta, jossa molemmat suurvallat varautuvat molemminpuoliseen varmaan tuhoon. Vaikka ensi-isku tuhoaisi täysin kohteensa, ehtisi tuhon oma uhri kuitenkin käynnistää vastatoimet ja tuhota myös iskijän. Varsinkin kuukausien piilotteluun pystyvät ydinaseilla lastatut ydinsukellusveneet tekivät vastustajan koko asevoimien tuhoamisesta täysin mahdotonta.

Jonkinlainen kulminaatiopiste koittaa, kun Reagan pitää 1983 kuuluisan ”Evil Empire” puheen, jossa hän maalaa kuvaa pahoja ateistikommunististeja vastaan taistelevista hyvistä kristityistä. Kun USA aloittaa Tähtien Sotana tunnetun ohjuspuolustushankkeen (joka tuhoaisi ballistiset ohjukset jo avaruudesta), alkavat kommunistit pelätä ensi iskua, johon he eivät voisi vastata. Nähtyään ydinsodasta kertovan elokuvan Day After Reagan hoksaa haittapuolet, ja kääntää kelkkansa kilpavarustelun suhteen. Kun myös Gorbatsov saa esimakua ydinlaskeuman siivouksesta Tsernobylin poksahdettua 1986, alkaa aseistariisunta, ja keskimatkan ohjukset Euroopasta siivonnut INF-sopimus solmitaan 1987. Vuonna 1991 solmittu Start I rajoitti ydinaseiden määrän 6000 ydinkärkeen per lurjus – mikä on peräti 80% vähennys!

Neuvostoliiton perunkirjoitus

Kommunismi oli jo 70-luvulla matkalla kohti väistämätöntä tuhoa, kun suunnitelmatalous kykeni viemään lähinnä öljyä ja kaasua, sekä tuottamaan aseita. Kulutustavaroihin resursseja ei oikein riittänyt, minkä jokainen Ladan kyydissä istunut muistaa, ja viimeistään 80- luvulla kansalaiset tajusivat elintasonsa vain laskevan, vaikka markkinatalousmaissa yltäkylläisyys kasvoi. Tyytymättömyys toimimatonta talousjärjestelmää ja sen vaatimaa väkivaltakoneistoa vastaan alkaa muuttua avoimeksi kapinaksi, ja 90-luvun vaihteessa itäblokin maat irtautuivat romahtavasta Neuvostoliitosta. Vastaitsenäistyneet Ukraina, Valko-Venäjä ja Kazakstan huomasivat olevansa ydinasemaita; Ukrainan arsenaali oli jopa suurempi Ranskalla, Iso-Britannialla ja Kiinalla yhteensä.

Mielenkiintoinen osuus on kolmen ex-neuvostotasavallan kohtalo. Venäjä vaati jo 90-luvulla Krimiä omakseen, ja Ukraina oli haluton luopumaan ydinaseista niiden ollessa ainoa turva Venäjän aggressiolta. Krim oli venäläistetty toisen maailmansodan jälkeen Stalinin etnisissä puhdistuksissa (jossa etenkin tataarit, mutta myös saksalaiset, natsimiehityksestä selvinneet juutalaiset, kreikkalaiset, bulgarialaiset ja italialaiset karkotettiin kotoaan), ja alue siirretty nimellisesti Ukrainan neuvostotasavallalle 1954 Perejaslavin sopimuksen 300-vuotisjuhlien kunniaksi. Ukraina (ja kaksi muuta ex-neuvostotasavaltaa) luopui lopulta ydinaseista saatuaan turvatakuut Yhdysvalloilta, Iso-Britannialta, Ranskalta ja Kiinalta. Budapestin sopimuksen unohtaminen ja silmien sulkeminen Venäjän sotatoimilta tarkoittaa sitä, ettei yksikään maa tulevaisuudessa suostu luopumaan ydinaseistaan; lienee selvää, ettei Ukraina olisi tässä jamassa, jos se oli pitänyt edes muutaman ydinkärjen pelotteena Moskovaa vastaan. Turvatakuut sen sijaan ovat usein pelkkää sanahelinää.

Kumma Kiina

Kiinassa kommunismi on pärjännyt paremmin, tosin se on vaatinut muutaman ideologian kulmakiven vaivihkaista hautaamista ja käytännössä jäljellä on enää kommunistisen puolueen yksinvalta, kun sekä yksityisomistus (eli parjattu kapitalismi) että markkinatalous on sallittu vähitellen. Kiina hankki ydinaseen 60-luvulla samoista syistä kuin Britannia ja Ranskakin, osin kansallista itsetuntoa pönkittämään, mutta myös suojaksi viholliselta eli Yhdysvalloilta. Korean sodassa USA harkitsi ydinaseen käyttöä, ja sen jälkeenkin niemimaalla oli ydinaseita, joiden katsottiin takaavan pelotteen vaikka joukkojen määrää muuten vähennettiin (sama tapahtui myös Euroopassa).

Toisen maailmansodan jälkeen Kiinan ja Neuvostoliitto olivat vielä lämpimissä väleissä, ja Moskovasta luvattiin tukea Kiinaa ydinohjelmassa. Neuvostoliitto toimitti maahan ydinreaktorin, mutta välit alkoivat viiletä 50-luvun puolivälissä, ja vuonna 1959 Kiina ei saanut heille luvattua ydinaseen mallikappaletta. Maiden väleistä tuli jäätävät; Kiinan vuonna 1964 tekemän ensimmäisen ydinkokeen nimeltä ”596” numerot viittaavat ajankohtaan jolloin Neuvostoliitto rikkoi lupauksensa (kesäkuu 1959). Muutamaa vuotta myöhemmin maalla oli myös vetypommi.

Ennakoivia iskuja

Ydinasevallat ovat aina pyrkineet estämään muita saamasta ydinasetta. Kiinan tapauksessa USA harkitsi yhteistyössä Taiwanin kanssa jopa kommandoiskua torpedoimaan maan ydinohjelman. Mao Tsetung ei tuntunut pelkäävän ydinsotaa, vaan totesi kiinalaisia olevan niin paljon, että muutama sata miljoonaa jää eloon vielä ydinsodan jälkeenkin! Olisipa Mao jäänyt kirjakauppiaaksi…

Israel sen sijaan on toiminut aktiivisesti estääkseen arabinaapureita saamasta ydinasetta. Vuonna 1979 Mossad räjäytti kuljetusta Irakiin odottaneen ydinreaktorin Ranskassa. Vuonna 1980 Mossad murhasi hotellihuoneeseensa Irakille työskennelleen ydinfyysikon, ajoi tapausta todistaneen prostituoidun yli autolla, ja myrkytti kaksi insinööriä. Kun Irakin hanke edelleen eteni, Israel teki 1981 ilmaiskun syvälle Irakiin Osirakin voimalaitokseen ennen kuin ydinpolttoaine siirrettiin reaktoriin.

Kirjan ulkopuolelta tutkin tapausta tarkemmin, ja opin myös Iranin iskeneen edellisvuonna kahden hävittäjän voimin kohteeseen heti Iran-Irak -sodan alussa. Iran tiesi Israelin aikeista, ja hävittäjillä oli lupa hätätilanteessa laskeutua Tabrizin kentälle, vaikka virallisesti maiden välit olivatkin jäiset. Yhteinen vihollinen yhdistää!

Eivätkä iskut tähän lopu. Vuonna 2007 Israel tuhosi Syyrian salaisen ydinaselaitoksen Operaatio Orchadissa, josta muu maailma ei tiennyt. Israelin epäillään olevan myös 2010 Iranin ydinlaitoksiin iskeneen Stuxnet -madon takana. En usko Israelin pahastuneen myöskään Trumpin määräämistä iskuista Iranin ydinlaitoksiin kesällä 2025.

Aasian uudet ydinvallat

Intia ja Pakistan ovat olleet tukkanuottasilla siitä lähtien, kun maat itsenäistyivät Iso-Britanniasta 1947. Kiista on koskenut etenkin Kasmirin aluetta, jonka lisäksi Kiinan kanssa on kinasteltu rajanvedosta Himalajalla. Niinpä ei ole ihme, että myös täällä on hamuttu omaa ydinasetta.

Eisenhower aloitti 1950-luvulla Usa:n Atoms for Peace -ohjelman, jonka puitteissa vietiin kymmeniä tonneja rikastettua uraania yli 30 maahan käytettäväksi sähköntuotantoon ydinreaktoreissa. Projektin oli tarkoitus olla rauhanomainen, mutta ensin Israel ja myöhemmin Intia hyödynsivät sitä ydinaseen rakentamiseen. Indira Gandhi määräsi 1972 pommin rakennettavaksi, ja maa teki ydinkokeen 1974. Hymyilevä Buddha -nimeä kantanut pommi oli yllätys muihin asioihin (kuten Vietnamin sotaan) keskittyneille amerikkalaisille ja koko maailmalle. Matka varsinaiseen aseeseen oli pitkä, koska intialaisilla ei ollut kykyä lähettää pommia kohteeseensa, eikä kehitystyötä jatkettu sen pidemmälle ennen 80-luvun loppua.

Perivihollinen Pakistan koki välttämättömäksi vastata haasteeseen. Tuleva pääministeri Bhutto totesi jo 1965, että jos Intia hankkii ydinaseen, niin pakistanilaiset vaikka syövät ruohoa ja lehtiä, kunhan hekin saavat samanlaisen. Vaikka pakistanilaisia koitettiin estää hankkeessaan, jäi vastustus torsoksi Neuvostoliiton hyökättyä Afghanistaniin 1979, jolloin USA joutui luopumaan talouspakotteista varmistaakseen naapurimaan tuen itselleen. Vaikka USA ja Ranska eivät enää auttaneet, Kiina auttoi ja Pakistan teki lopulta ensimmäisen ydinkokeen 1998.

Pakistan antoi hyvän kiertää ja auttoi Pohjois-Koreaa hankkimaan ydinaseen. Pjongjangin ensimmäinen pommi 2006 oli suutari, mutta kevään 2009 ydinkoe onnistui. Maa on kehitellyt myös ohjuksia, mutta teknisesti ne eivät ole kovin hyviä, eikä maan alkukantainen ydinkärki välttämättä edes mahdu ohjusten kyytiin. Uhka on silti olemassa.

Kellään kolmikosta ei tiettävästi ole vetypommia, joka on huomattavasti vaikeampi valmistaa. Muutenkin näiden maiden aseet ovat primitiivisimpiä mahdollisia, ja ydinpommien tehot jäävät pikkukilotonneihin. Silti Intian ja Pakistanin ydinsodaksi kiihtynyt konflikti tarkoittaisi satoja miljoonia kuolleita.

Yhteenveto

Kirja on erinomainen yhteenveto ydinaseiden leviämisestä ympäri maailman. Plokhy kirjoittaa sulavaa tekstiä, jota lukee mielellään. Kun juoni kulkee ydinaseiden kautta, saa lähihistoriaan jälleen uuden näkökulman. On mielenkiintoista, miten maailmanrauha jää toisarvoiseksi, kun valtionkassa on tyhjä, ja ydinasesalaisuuksia myymällä saa täytettä. Etenkin Ranska on kunnostautunut epämääräisten hankkeiden rahoittajana, mikä laskee maan minun kirjoissani jo valmiiksi matalaa mainetta entisestään.

Ydinaseet ja ydinvoima ovat aina pelottaneet ihmisiä, ja moni on kuvitellut virheellisestä myös ydinvoimalan voivan poksahtaa ikävänä sienipilvenä. Harmi, että vihreä liike teki koko maailmalle karhunpalveluksen ydinvoimavastaisuudellaan, ja onnistuneen lobbauksen ansiosta fossiilisia on tupruteltu puoli vuosisataa ennen kuin co2 on ymmärretty ydinvoimaa vaarallisemmaksi. Vaclav Smil muistuttaa, että vain 1000 ydinvoimalaa lisää maailmanlaajuisesti olisi tarkoittanut sitä, että hiilen polttaminen sähköksi olisi voitu lopettaa kokonaan!

Tieto ei onneksi lisää tuskaa. Vaikka ydinasemahtien johdossa kaikenlaisia pellejä välillä onkin, ainakin kuvittelen keulakuvaa fiksumpien taustajoukkojen ymmärtävän ydinsodan seuraukset niin hyvin, ettei puolihuolimaton käsky painaa punaista nappia johda toivottuun tuhoon, vaan ainoastaan liian pitkälle menneelle keulakuvan kuolettavaan tapaturmaan. Ehkä olen liian optimisti, mutta toisaalta eipä ihmisen kannata murehtia asiasta, joka ei ole hänen vallassaan. Kenties viisainta on lakata olemasta huolissaan ja oppia rakastamaan pommia!

Mahtava teos.

Arvosana: 5/5