Raha ei ole sitä mitä luulet on taloustoimittaja Hannu Sokalan näkemys pankkitoiminnasta. Sokala on kirjoittanut taloudesta ilmeisen menestyksekkäästi ja pitkään, mutta vasta nyt miehelle on valjennut, että pankit luovat rahaa tyhjästä (tiettyjen taustaehtojen mukaan), mikä vaikuttaa hämmentäneen häntä vahvasti ja motivoineen tämän teoksen kirjoittamiseen. Lopputulemana Sokala rakentaa teoriaa, jonka mukaan nykyinen pankkijärjestelmä perustuu petokseen ja johtaa väkisin kriiseihin 15 vuoden välein.
Luin teoksen välipalana ja samaan aikaan luvussa on muuan Adam Smithin teos Kansojen Varallisuus. Ihmettelen, miten pankkitoiminnan olemus voi olla taloustoimittajalle vierasta, kun sitä kuitenkin kuvataan varsin arkipäiväisesti jo 1700-luvulla julkaistussa alan perusteoksessa. Miten tämä on mahdollista? Mikseivät ihmiset lue edes oman alansa klassikoita?
Smithin näkemykset jääkööt tulevassa arvostelussa ruodittaviksi, joten tyydyn vain toteamaan Kansojen Varallisuuden esittävän varsin perusteellisesti pankkitoiminnan hyödyllisyyden; siis on koko yhteiskunnan kannalta järkevää lainata ulos enemmän rahaa kuin mitä pankkiholvissa on. Sokala ymmärtää luotonlaajennuksen (eli velvoitteen säilyttää vain osa talletuksista reservissä ja mahdollisuutta lainata loput yhä uudelleen) saman rahan käyttämisenä kahteen kertaan, mikä on pikkaisen mutkia oikova näkemys. Väite saman rahan lainaamisesta moneen kertoon on toki intuitiivisesti helppo uskoa ja paheksua, mikäli lukijan tietämys aiheesta on heikko.
Kehnoja esimerkkejä
Kirja perustelee pankkitoiminnan paheellisuutta esimerkeillä, joilla ei ole mitään tekemistä pankkitoiminnan kanssa. En keksi miten vaikkapa South Sea Companyn pyramidihuijaus liittyy aiheeseen, saati sen harjoittama aikakaudellaan laillinen, ja silloisen ihmiskäsityksen mukaan yleisesti hyväksytty orjakauppa. Hauskana yksityiskohtana Sokala kirjoittaa itsekin Bank of Englandin perustamisen syyksi sen, että kullan ja hopean vähyys haittasi maksuliikennettä ja hidasti siten taloutta, mutta tämä onkin liki ainoa positiivinen kommentti koko kirjassa. Kirjan suurin heikkous onkin keskittyä moittimaan pankkitoimialan huonoja puolia. Hyvät puolet Sokala jättää kokonaan käsittelemättä.
Sokala syyttää kriiseistä pankkien toimintamallia, mutta unohtaa kokonaan lainsäätäjien vastuun. Esimerkiksi finanssikriisistä puhuttaessa ei oikeastaan milloinkaan puututa sen juurisyyhyn: jenkkipankkeja vaadittiin tasa-arvon nimissä myöntämään asuntolainoja pienituloisille, huonosti koulutetuille, ja jopa luottotiedottomille, mikä ainakin näin insinöörin logiikalla on täysin aivoton idea. Miksi ihmeessä pankit PAKOTETAAN lainaamaan rahaa kavereille jotka eivät voi lainaa hoitaa, ja sitten syytetään pankkeja kriisin aiheuttamisesta kun väistämätön tapahtuu? Asuntokupla ei ainakaan helpottunut, kun hyväntahtoiset hölmöt lisäsivät asuntojen kysyntää mahdollistamalla asunnon ostamisen vaikka ei ole rahaa.
Ymmärrän täysin myös pankkien innon piilottaa ilmiselvät ongelmalainat ja paketoida ne jonkun muun murheeksi. Miksi pommin räjähtäessä ei kysytä kuka sen rakensi, vaan syytetään pankkijärjestelmää? Miksi Sokala menee siitä missä aita on matalin?
Toinen esimerkki, jossa Sokala ei näe metsää puilta on monta sivua vievä Credit Suissen tapaus. En oikein ymmärrä miksi vaikeuksien syynä olisi itse pankkijärjestelmä, jos pankkiirit sekoilevat korruptio- ja rahanpesukandaalista toiseen. Sivulauseessa Sokala löytää juurisyyn (joka valitettavasti jää tutkimatta): Cato-instituutin analyysin mukaan virkamiehet eivät ymmärrä pankkijärjestelmän toimintaa riittävän hyvin, ja sen vuoksi lainsäädäntö on typerää ja säännöt helposti kierrettäviä. Silti Sokalan syyttävä sormi ei osoita sinne minne pitäisi, eli viranomaisiin, joiden osaamattomuus mahdollistaa epärehelliset toimet ja johtaa ongelmiin. Esimerkiksi kotimainen Finanssivalvonta tuntuu keskittyvän tutkimaan rahanpesulappuja kun talletat automaatilla satasen, mutta case Purmossa ei huomata mitään ikävää ja OmaSP:n sekoilussakaan ei itse viranomainen ole bongannut mitään erikoista.
Pieniä onnistumisia
Onneksi Sokalan kanssa on helppo olla samaa mieltä edes joistain pankkisektorin ongelmista. Olen tismalleen samaa mieltä rahoitusalan bonusten haitallisuudesta, sillä nykyiset kannustinmallit ovat suorastaa typeriä kannustaessaan rajuun riskinottoon ilman minkäänlaista vastuuta. Jos uhkapelissä käy hyvin, pankkiiri saa muikeat bonukset, ja huonossa tapauksessa tappioita voi aina selittää vaikkapa markkinatilanteella – eikä urpoilija aina saa edes potkuja!
Ymmärrän rahoitus- ja sijoitusmarkkinoiden hyödyllisyyden, joten en missään nimessä rajoittaisi mitään tiettyjä instrumentteja toisin kuin kriittinen Sokala. Olen kuitenkin niin radikaali, että rajaisin sijoittamisen ja spekuloinnin vain omilla rahoilla operoiviin; palkkasotureilla pitäisi vähintäänkin olla riski henkilökohtaisesta konkurssista, jotta nykyisiltä ylilyönneiltä vältyttäisiin. Oma nahka pitää olla pelissä.
Myös EU:n hölmöilyden kritiikki on asiallista: käytännössä EKP on täysin lainvastaisesti rahoittanut valtioita ostamalla niiden velkakirjoja, ja tämä on typerien taloustaidottomien poliitikkojen mielestä ollut OK (jaan kirjailijan tyytymättömyyden Olli Rehniä kohtaan). Tätä olisi voinut pöyhiä laajemminkin, ja etsiä talouden todellisia ongelmia EU-jäsenvaltioiden kehnosta julkisesta taloudesta. Odotan mielenkiinnolla kuinka realisoimattomat tappiot aiotaan siivota keskuspankkien taseista.
Bad Medicine
Ratkaisuna ongelmiin Sokala ehdottaa täysvarantojärjestelmää, jossa pankilla olisi koko ajan oltava lainojen määrää vastaava summa varantoja. Sokala nojaa Patrizio Lainan ajatuksiin, mikä vetää heti mattoa ratkaisulta: tähän mennessä jokaisen vasemmistolaisen taloustieteilijän ”tieteessä” on ollut vakavia ongelmia – eikä tämäkään idea ole poikkeus. Luonnollisesti kirja sivuuttaa kokonaan täysvarantojärjestelmän väistämättömät seuraukset…
Täysvarantojärjestelmä tarkoittaisi käytännössä törkeän kireää lainapolitiikkaa. Esimerkiksi asuntolainoista olisi useimpien turha haaveilla, eikä suurin osa yrityksistä saisi mitään lainaa. Lainarahan niukkuus hyydyttäisi talouden tehokkaasti, enkä keksi mitä hyvää se toisi mukanaan (toki vasemmiston toiveet täyttyisivät tuloerojen pienentyessä, kun entistä useampi tippuisi sossun asiakkaaksi). Ja kun pankista ei saisi lainaa, siirtyisi lainoitus pankkijärjestelmän ulkopuolelle: lainaa tarvitseva saisi sitä jostain, mutta pikavippikorolla. Sokalan lääke olisi taloudelle haitallisempi kuin itse tauti.
Kirsikoita poimimaan
Ehdin kirjan loppupuolella jo innostua Ray Dalion nimen noustessa esiin, kunnes havaitsin sen koskevan yksittäistä tutkielmaa modernista rahateoriasta (joka lyhykäisyydessään on vasemmiston typerä perustelu holtittomalle kulutuksella sillä perusteella, ettei valtion velan määrällä ole merkitystä – mutta joka korkotason noustua tuskin enää saa puolustajia). Ihmettelen, miksei Dalion loistava Principles for navigating Big Debt Crisis kuulu lähdeaineistoon, vaikka teos on saatavilla ilmaiseksi ja se käsittelee päivä päivältä 2007 pankkikriisin pöyhien sen syitä ja seurauksia? Mietin väkisin voiko muka olla mahdollista ettei taloustoimittaja Sokala tunne teosta? Onko hän vain jättänyt sen lukematta oman agendan vastaisena?
Kirjasta jää amatöörimäinen kuva. Teos näyttäytyy kirsikanpoimintana, johon Sokala on kerännyt omaa ennakko-odotustaan vastaavaa aineistoa, ja sivuuttanut vastakkaiset – ja valitettavasti paremmin todellisuutta vastaavat – todisteet. Sokala hakee draamaa siitä, etteivät alan ammattilaisetkaan osaa vastata hänelle, vaikkei se kerro kuin siitä, etteivät edes kaikki rahoitusalan ”ammattilaiset” tiedä kuinka maailma toimii. En väitä ymmärtäväni täydellisesti kuinka talous toimii, mutta siitä olen todella varma, ettei se toimi ainakaan Sokalan kuvaamalla tavalla.
Sokalan kirja on seuraava lisäys lukemieni kehnojen vasemmistolaisten talousnäkemysten sarjaan. Varmaan pitäisi jo älytä lopettaa vasemmalle kallellaan olevien kirjailijoiden teosten lukeminen, koska ei näistä oikein mitään hyödyllistä ikinä löydy. Valitettavasti yrittäessäni uusia tämän kirjan lainaa jottei rapsalle tule kiire, havaitsen jonkun jo varanneen sen itselleen, mikä kertoo kiinnostusta harhaisille ajatuksille löytyvän. Sääli, koska mieluummin kannattaisi ottaa lukuun vaikkapa aiemmin mainittu Ray Dalion erinomainen ja kritiikkiä kestävä teos pankkikriisistä.
Ei tätä voi kenellekään suositella. Plussa tulee parista hyvästä huomiosta, joiden lisäperkaaminen olisi vienyt kirjan parempaan lopputulokseen.
Arvosana: 0+/5
