Kirjoittaja, valokuvaaja ja somevaikuttaja Stella Harasekin esikoisteos Pimeä aine sijoittuu vuosituhannen vaihteeseen, kertoen taideopiskelijan ja hänen opettajansa suhteesta.
Olen itse lukenut Harasekin blogia silloin parikymmentä vuotta sitten. Kun löysin blogin, istuin koneen sinisen näyttövalon äärellä monta päivää kahlaten koko kirjoitushistorian siihen hetkeen. Rakastin blogin kuvituskuvia, tunnelmaa ja Harasekin tyyliä kirjoittaa. Myöhemmin blogin lukeminen jäi, mutta sosiaalisen median kanavilla seuraan edelleen Harasekin elämää somelinssien läpi. Blogi kuitenkin on edelleen olemassa, tosin päivittyy aika harvakseltaan.
Koska Harasekin kirjoitustyyli oli ennestään tuttu, odotukset olivat korkealla. Samaan aikaan pohdin, että mitä jos kirja onkin kirjoitettu ihan toisella tavalla ja entä jos en tykkää kirjasta yhtään?
Pelkäsin ihan turhaan. Pimeä aine tuntui alusta asti tutulta ja turvalliselta. Mikäli Harasekin blogi on ennestään tuttu, ei kirjan tekstityyli tuo yllätyksiä. Kirjoittajan tunnistaa täysin hänen tavastaan kuvailla tunnelmia, miljöitä, luoda henkilöhahmoja sekä viljellä knoppitietoa musiikista. Mikäli blogi ei ole ennestään tuttu, voi viittaukset Curen musiikkiin tai kuvaukset mustavalkokuvien autenttisesta fiiliksestä tuntua teennäiseltä. Minusta se on kuitenkin ehkä aidointa koko kirjassa.
Pimeä aine kertoo valokuvauksen opettaja Danielin (onkohan henkilö nimetty Bat for lashes Daniel-biisin mukaan?) ja opiskelija Varpun suhteesta. Herkkä ja haavoittuva Varpu rakastuu naimisissa olevaan Danieliin, joka vastaa vetovoiman kutsuun siitäkin huolimatta, että kotona on vaimo ja tytär. Kaksoiselämää elävä Daniel tasapainoilee vanhan talon remontoinnin, nuoruuden kaipuun, perhe-elämän ja salasuhteen välillä. Varpu puolestaan elää sitä villiä ja vapaata opiskelijaelämää, jota maustavat lähikuppilan oluet, aamuun asti kestävät jatkot ja koulutyöt.
Pystyn samaistumaan niin Danieliin (keski-iän kriisi ja loputon remonttityömaa!), hänen vaimoonsa Miiaan (uraäiti ja perhe-elämä) kuin Varpuunkin (oi ne opiskeluajat), sillä Harasek rakentaa henkilökuvia taidokkaasti. Kirjassa kuvaillaan tarkasti henkilöiden ulkonäköä, sielunmaisemaa sekä tunteita niin, että jossain vaiheessa kirjaa he alkavat tuntumaan kaveripiiriin kuuluvilta oikeilta henkilöiltä. Tunnelma on myös ajoittain niin käsinkosketeltava, että mietin onko itselläni krapula vai pystyinkö vain samaistumaan siihen tahmeaan kakkospäivän oloon ennen ensimmäistä kylmää olutta. Vaikka lukeminen oli helppoa, ei teemat mitään helppoja olleet. Tarina itsessään on aika kliseinen kolmiodraama, mutta puhki kulutettu teema toimii Harasekin taitavan kynän alla.
Oli teema puhki kulutettu tai ei, niin kirjassa on paljon myös muuta kuin suhdesotkuja. Tarinan mukana kulkee koko matkan ajan taide- ja musiikkihistorian tietoutta, biisien nimiä sekä sanoituksia. Luin jostakin, että tämä oli jonkun lukijan mukaan vaikuttanut päälle liimatulta, mutta jos Harasekin blogia on lukenut, niin sama tyyli toistuu sielläkin. Harasek ilmeisesti elää ja hengittää musiikkia ja taidetta. Minua tämä ei siis häirinnyt vaan tykkäsin kovasti – lisäinfo oli taidokkaasti sisällytetty henkilöiden keskusteluihin sekä ajatuksiin, tuoden lisäsyvyyttä heidän persoonaansa. Monta kertaa lukiessani mietin, että ”täytyy käydä kuuntelemassa, mistä biisistä on kyse”. Kirjan lopusta löytyikin biisilista ja Spotifysta soittolista, joten halutessaan voi vaikka kuunnella kirjaan liittyvää musiikkia samalla kun lukee. Tosin tämä tieto olisi ollut kiva kirjan alussa, ei lopussa.
Vaikka teos hipoo täydellisyyttä, kritiikkiäkin löytyy. Omaan makuuni Pimeä aine oli aavistuksen liian pitkä, jonka seurauksena tuntui myös, että se loppui kesken. Täynnä kerroksia oleva tarina on rakennettu hyvin, mutta sitten tulee kiire. Tarinan loppu jotenkin töksähtää. Tuli tunne, että kirjailija on huomannut sivumäärän kipuavan jo lähemmäs 500, joten on jo pakko lopettaa. Tarina kursitaan kokoon vauhdilla, joka ei muutoin kirjassa näy. Olen huomannut, että tämä ongelma toistuu aika monen nykyteoksen kanssa – yritetään tehdä pitkä kirja, kun 350 sivuakin riittäisi.
Mikäli haluat aikamatkan omiin opiskeluvuosiin, sinua kiinnostaa musiikki ja valokuvaus, rakastat yksityiskohtaisia kuvauksia henkilöistä sekä tunnelmasta ja haluat nauttia taidokkaasti kirjoitetusta kirjasta, ota Pimeä aine lukuun. Itse tykkäsin niin paljon, että ajattelin käydä ostamassa oman kappaleen kirjahyllyyni sekä lukea teoksen myös uudelleen. Harvan kirjan kohdalla tiedän, että haluan lukea sen uudelleen!
