Moneta lupaa kertoa Rooman tarinan 12 kolikon kautta. Idea on niin härö, että kirja on pakko poistaa puolalaisen kirjakaupan valikoimista ja käydä siihen käsiksi saman tien (rouva jatkakoon itsekseen shoppailua). Kirjojen ystävillä on vielä aivan pakko mainita, että Lodzin Manufakturan kirjakaupan kansainvälisten kirjojen osasto on paras mitä olen missään milloinkaan törmännyt, sen valikoima on suorastaan huikea: hyllystä löytyy kutakuinkin jokainen erinomaiseksi toteamani tietokirja (ja lähes kaikki lukulistalla vuoroaan odottavat), hurja lista kaunokirjallisuuden klassikoita, ja kaiken huippuna jokainen selailemani ennalta tuntematon kirja aiheutti lukemishimon (lopetin viidennen kirjan kohdalla kun muitakin tuliaisia piti tuoda).
Juno Moneta on roomalainen taivaan ja avioliiton jumalatar (noh, alunperin Juno oli etruskien jumala). Lisänimi Moneta pohjautuu sanaan monere – varoittaa, sillä legendan mukaan Junon pyhät vuohet varoittivat roomalaisia gallialaisten yllätyshyökkäyksestä Capitoleumille. Samalle kukkulalle rakennetussa Juno Monetan temppelissä lyötiin ensimmäiset roomalaiset kolikot joskus vuoden 280 eaa haminoilla, ja edelleen saman kantasanan johdannaiset money ja mint tarkoittavat rahaa ja rahapajaa. Kolikoiden lyönti oli käsityötä koko roomalaisajan, mutta valitettavasti prosessin yksityiskohtia ei ole kirjattu milloinkaan muistiin.
Aluksi ja myöhemminkin kolikoissa (ja kulttuurissa ylipäätään) viljeltiin paljon susihahmoa, olivathan kaupungin perustajat Romulus ja Remus kasvaneet legendan mukaan suden hoivissa. Ensimmäinen roomalainen raha As noudatti kreikkalaisten painomittoja käytännön syistä, jotta kauppa eteläisen Italian kreikkalaiskaupunkien kanssa sujuisi helpommin. Kreikkalaisilla oli selvä etumatka käteisen käytössä, sillä drakmoja oli lyöty jo kolmen vuosisadan ajan. Karthagon kauppiaille raha oli aivan yhtä tuttua, mutta heillä oli käytössä eri painojärjestelmä. Toisen puunilaissodan aikaan Rooma päätti lanseerata dinaarin, joka oli ensimmäinen raha heidän omassa painojärjestelmässään, vaikka se olikin arvoltaan kymmenen as-rahaa.
Roomalaisaikana pysyttiin aluksi tiukassa kulta- ja hopeakannassa, lisäksi käytössä oli kuparirahoja pienempiin ostoksiin. Kymmenet tuhannet orjat kaivoivat kaivoksissa jalometalleja, joista lyödyllä rahalla kuitattiin valtakunnan viulut. Toinen tapa hankkia valuuttaa oli ryöstää naapureita, mikä tietysti toimi mukavasti vain niin pitkään, kun uusien alueiden valloittaminen ollut taloudellisesti järkevää (Saharan eteläpuolinen alue, Sudan, Arabia, Irlanti, Skotlanti eivät olleet) tai sotilaallisesti mahdollista (germaanien alueet Reinistä koilliseen ja Parthia jäivät valloittamatta). Parthian valloittaminen tosin olisi saattanut onnistua, mikäli Julius Caesar olisi malttanut olla painamatta omaa naamaansa kolikkoon saatesanoin ”elinikäinen diktaattori”, ja ärsyttää sillä tasavallan paluusta haaveilevia, mikä siten nopeutti hänen salamurhaansa. Caesarilla oli koossa 16 karaistunutta legioonaa, joiden avulla hän olisi saattanut jopa ylittää ihailemansa Aleksanteri Suuren uroteot.
Moneta avaa aivan uusia näkökulmia Rooman historiaan. En tiennyt Caesarin surmaajan, Marcus Junius Brutuksen perhetaustasta; hänen esi-isänsä Lucius Junius Brutus oli toinen Rooman kahdesta ensimmäisestä konsulista (konsuleita oli perinteisesti kaksi samaan aikaan), ja juuri hän syrjäytti viimeisen kuninkaan Lucius Tarquinius Superbuksen. Veri siis velvoitti Brutusta veritekoon tasavaltaa puolustaakseen, joten paine tehdä jotain lienee ollut valtava, vaikka mies olikin ehtinyt vannoa Caesarille uskollisuudenvalan. Molemmat näkemykset miehestä ovat tavallaan oikein: Dante sijoittaa Brutuksen valanrikkojana helvetin alimpaan loukkoon Luciferin suuhun, kun taas renessanssiajan vallankumoukselliset pitävät häntä esimerkillisenä tasavallan puolustajana.
Uusia sananselityksiä löytyy solkenaan. Premium-tuotteet ovat tuttuja monille, ja sanan alkuperä on Pretoriaanikaartille eli keisarin henkivartijoille maksettu korvaus, joka oli moninkertainen rivisotilaaseen nähden. Henkivartijat olivat kuitenkin varsinaisia pukkeja kaalimaan vartijana, sillä he ymmärsivät pian tärkeän asemansa, ja alkoivat kilpailuttaa keisarinpestiä eniten tarjoavalle. Aluksi kaarti surmasi hullun Caligulan, mutta säikähti puheita tasavallan paluusta (jolloin heitä ei tarvittaisi), ja he nostivat vainajan sedän Claudiuksen keisariksi. Tarinan mukaan mies löytyi verhon takaa piilosta, ja hän sai valita joko kuoleman, tai keisariuden (ja reilun palkkion kaartille). Lopulta kaartin vaatimukset olivat niin suuria, ettei keisareilla ollut varaa täyttää niitä, ja pahimmillaan johtopaikka vaihtui monia kertoja vuodessa.
Pidän kirjailijan tavasta keskittyä yhteen detaljiin ja avata sitä kautta laajemmin maailmaa. Esimerkiksi luku Colosseumista on erinomainen. Nykyrahassa pari miljardia maksanut stadion oli varsin tekninen kokonaisuus, jossa oli mm. massiiviset liikuteltavat aurinkovarjot, ja jossa oli helppoa sekä nopeaa löytää omalle paikalleen. Gladiaattorin ura ei ollut kenties niin kuolettava mitä ajateltiin, vaan jotkut pärjäsivät vuosikausia kehässä. Rikollisilla sen sijaan ei ollut mahdollisuutta, jos joutui areenalle nälkäisten karhujen tai leijonien eteen olivat päivät luetut. Vastaavia areenoita rakennettiin kaikkiin arvonsa tunteviin kaupunkeihin, joten roomalaiset onnistuivat eläinesiintyjiä hankkiessaan tuhoamaan monia eläinpopulaatioita sukupuuttoon.
Trajanuksen aikana Rooma oli laajimmillaan. Keisarin Daakian kampanjat ovat huikeaa luettavaa: Tonavan yli rakennettiin yli kilometrin mittainen silta, jotta legioonat pääsivät esteettä kulkemaan nykyisen Romanian alueelle. Yllätyin miten vauras Decebalin valtakunta oli: Roomaan nimittäin kuljetettiin saaliina yli 200 tonnia kultaa. Harmillisesti sodan aikana tuhottiin Daakian arkistot – aivan kuten Karthagossa – joten nykyhistorioitsijoilla ei ole tutkittavanaan kuin voittajan kirjoittamaa historiaa.
Trajanuksen rahojen lisäksi yllätyin siitä, että muistoksi on jäänyt myös keisarin pystyttämä pylväs, joka edelleen seisoo keskellä Roomaa. Pylväässä kerrotaan Trajanuksen urotöistä, ja esitetään myös daakialaiset urheina vastustajina. Pylvään tekstistä luotiin 1989 fontti Trajanus, jota myös tässä kappaleessa käytetään (jos vain päätelaitteesi taittuu sitä käsittelemään). Jos jokin on roomalaista niin tämä fontti!
Rooman hyvää aikaa kesti vielä hetken verran. Trajanusta seurasi Hadrian, joka keskittyi valtakunnan rajojen vahvistamiseen, ja Antoninus Pius, jonka aikana talous pysyi vahvana. Myös filosofikeisari Marcus Aurelius oli mies paikallaan, mutta hänen aikanaan idästä saapunut Antoninuksen rutto tappoi kolmanneksen valtakunnan väestöstä ja heikensi luonnollisesti myös armeijaa. Germaaniheimot ylittivät Reinin ensimmäistä kertaa 200 vuoteen eikä hänen veltosta ja mukavuudenhaluisesta pojastaan Commoduksesta ollut tilanteen pelastajaksi.
Aurelius on tunnettu filosofina, ja hänen teoksensa ”Itselleni” (Engl. Meditations) on stooalaisen filosofian klassikkoteos. Keisarin pitämästä päiväkirjasta ei pitänyt milloinkaan tulla julkista, joten sitä ei kolikoista kannata etsiä. Onneksi joku nappasi sivut talteen ja ne säilyivät vuosisatojen halki. Suosittelen tutustumaan.
Valtakunnan hajaannus oli lopulta väistämätön, mutta hidas. Kirjan osio tetrarkiasta, jolloin valtakuntaa hallittiin neljän keisarin voimin oli kiinnostava, ja avasi mainiosti järjestelyn taustoja ja seurauksia. Rooma nousi vielä hetkeksi ja pystyi puolustautumaan aggressiivisilta naapureiltaan niin pitkään, kun kaikki neljä keisaria malttoivat pysyä Rooman asioilla eivätkä kärhämöidä keskenään. Mainiossa Rooman historia -podcastissa asian käsittely jäi itselle jotenkin hämäräksi, koska monen keisarin soppa oli aika sakeaa. Kirjamuoto toimii paremmin.
Yhden keisarin vallan paluu ja Rooman kääntyminen kristinuskoon on sekin luettuna selkeämpää seurattavaa. Konstantinus Suuren näky, ilmeisesti sivuaurinkojen muodostama risti, sai hänet omaksumaan kristittyjen Khii-Rhoo -merkin tunnuksekseen, ja sen voimalla hän löi sisällissodan viimeisen vastustajansa Maxentiuksen joukot Mulviuksen sillan (Milvian bridge) taistelussa.
Kristinuskoon kääntyminen oli varovaista, eikä Khii-Roo heti ilmestynyt kolikoihin (myöhemmin käyttöön otetusta rististä nyt puhumattakaan). Vanhat pakanaperinteet olivat edelleen vahvassa vedossa, joten miksi ottaa riskiä? Konstantinus venytti kasteen ottamista aivan viimeisiin päiviinsä saakka, mikä olikin varsin kätevää: keisari joutui tekemään jo ihan työn puolesta syntiä, mutta onneksi kaste pyyhki sopivasti menneet pahat teot.
Kirja valottaa myös Rooman lopun aikoja. Erinomaisesta Byzantin historia -podcastista (joka on nyt ehtinyt päätökseen) olen oppinut, että Rooman tuho on tulkinnanvarainen asia, sillä Konstantinuksen itselleen rakentama uusi pääkaupunki kesti vielä vuosituhannen verran sen jälkeen, kun valtakunnan läntinen puoli oli luhistunut. Jos Konstantinopolin, Antiokian, Thessalonikin, Aleksandrian, Trebizonin tai muiden kaupunkien asukkailta kysytään, niin he pitivät itseään ihan yhtä roomalaisina kuin saapasmaassa eläneet esi-isänsäkin. Esimerkiksi Trajanuksen valtaaman Daakian asukkaat omaksuivat roomalaisen identiteetin, ja asuvat edelleen roomalaisten maassa (sitähän Romania tarkoittaa).
Edes läntiset alueet vallanneet barbaarit eivät oikeastaan olleet mitään barbaareja. Rooman ryöstänyt Alarik oli kristitty, ja vaikka hän oli syntyjään nykyisen Romanian alueelta, niin se ei ollut mitenkään poikkeavaa tuona aikana. Alarik myös palveli kunniakkaasti Rooman armeijassa, muttei saanut saavutustensa oikeuttamaan tunnustusta. Jos hänen vaatimuksiinsa Magister Militumin arvosta olisi suostuttu, hän tuskin olisi vaivautunut sotaretkilleen. Asioiden mennessä toisin, olisi Alarik kenties voinut nousta keisariksi virallista reittiä.
Viimeinen keisari Romulus Augustulus on hauskasti saman niminen kuin toinen Rooman perustajista, mutta Augustulus on keisaria tarkoittavan Augustuksen diminutiivimuoto, eli tarkoittaa vapaasti suomentaen pikku-Augustusta. Lisänimi lienee pettyneiden historioitsijoiden lisäämä, vaikka nukkehallitsija-pojalla tuskin on ollut realistisia mahdollisuuksia jatkaa Rooman perinteitä. Yllätyin, kuinka vallan ottanut germaani Odovakor (jonka tyytymättömät sotilaat kutsuivat hallitsijakseen Italiaan) ei edes vaivautunut surmaamaan keisaria, vaan lähetti silloin 16-vuotiaan pojan varhaiseläkkeelle Napolin lähellä sijaitsevalle huvilalle. Arvonsa menettäneissä kolikoissa kehnoa asiantilaa ei huomioitu, vaan niissä juhlittiin loppuun asti voittamatonta Roomaa.
Moneta on erinomainen teos ja tarjoilee mielenkiintoisia väläyksiä Rooman ajasta. Vaikka aiheesta olisi jo lukenut paljon, niin tästä löytyy hirveästi kaikkea mielenkiintoista, ja yllättäen detaljit auttavat hahmottamaan myös isoa kuvaa. Teksti on helppoa, joten Rooman ystävien ei kannata vältellä kirjaa englannin kielen takia. Vahva suositus.
Arvosana: 5/5
