Kehuttu Late Bloomers pääsi lopulta lukuun odoteltuaan hyllyssä jokusen tovin vuoroaan. Rich Karlgaardin teos kertoo miksi ja miten vanhempanakin voi menestyä. Odotan missä kohtaa se kehujen arvoinen osuus alkaa, mutta niin vaan pääsen loppuun asti ilman yllätyksiä. Blaah.
Karlgaard aloittaa kuvaamalla nuorena menestyneiden ihannointia ja kertoo lukijalle miksi hommassa ei ole järkeä. En ole ikinä ymmärtänyt pakkomiellettä saada kahdeksaa ällää, mutta ilmeisesti maailmassa on riittävästi ihmisiä jotka luulevat elämän olevan ohi jos lukiossa (tai ala-asteella) ei onnistu. Kirjan perusteella Amerikan puolella lasten elämän ohjaaminen kohti huippuyliopistoa on vielä suurempi trendi kuin kotimaassa. Kahjoa meininkiä.
Kirjan kuvaavaan touhuun on vaikea samaistua. Minun on vaikea käsittää, miksi joku haluaa palkata vain nopeasti valmistuneita priimuksia, joilla ei kuitenkaan ole minkäänlaista elämänkokemusta. Esimerkiksi 20-30 vuotiaiden vaikuttajien haastatteluissa paistaa liki poikkeuksetta läpi ymmärryksen puute oman kapean osaamissektorin ulkopuolella. Ehkä jossain Googlen koodaushommissa riittää pelkkä asiaosaaminen, eikä nuorten taipumus heittää hanskat tiskiin jos ei heti onnistu haittaa. Epäilen myös, että ero 9 eximian ja 9 ällän välillä voi kääntyä eximian eduksi priimuksen vetäessä burnoutin päälle (työmäärä E → L on ainakin tuplat ja jossain kohtaa se kostautuu). Rekryän jatkossakin mieluummin late bloomereita.
Matemaattisesti ajatellenkin pitäisi olla selvää, ettei jokainen voi olla parhaiden joukossa. Satunnaisuuden vaikutusta koetilanteessa ei kuitenkaan huomioi kukaan (itsekin sain pelkästään tuurilla ruotsin kirjoituksista B:n, vaikkei aie oikein innostanut) eikä kokeiden tai yleensä opiskelutulosten kykyä kuvata yksilön menestysmahdollisuuksia kyseenalaisteta. Myös Karlgaard jättää nämä kokonaan käsittelemättä.
Ihmisaivojen eriaikaista kypsymistä sen sijaan tutkitaan kyllästymiseen asti. Tyypillinen teini-ikäinen ei yksinkertaisesti pysty hahmottamaan tekojensa seurauksia ja ajattelemaan pitkäjänteisesti (tuntuu ettei moni kolmikymppinenkään), mutta täytyykö tätä toistaa kymmeniä sivuja? Jotenkin tuntuu, että Karlgaardin yksi motiivi on ollut selitellä muille omaa rauhallisenpuoleista kypsymistä.
Välivuoden pitäminen saa kirjailijalta ja tutkimuksista kannatusta. Oleellinen osa on ottaa itse vastuuta elämästään eikä vain asua äidin nurkissa. Hassusti nytkin hyötyjä haetaan vain siitä, että aivot saavat aikaa kypsyä, ja esimerkiksi vaihto-oppilasvuoden tai hanttihommien tuoma elämänkokemus sivuutetaan; vuosi kalanjalostustehtaassa antaa monelle perspektiiviä, että ei tätä viitsi loppuelämäänsä tehdä. Johan koulu maistuu.
Kirja melkein lähtee käyntiin Karlgaardin tarjoillessa vinkkejä menestystä vielä odottaville. Hän kannustaa lukijaa lopettamaan työt, harrastukset ja ihmissuhteet jotka eivät enää palvele itseä, ja jotka estävät kukkaan puhkeamista. Pidin esimerkistä, jossa rauhallisenpuoleinen myyjä havaitsi New Yorkissa menestymisen vaativan hänelle aivan liian aggressiivista otetta; hän muutti Iowan Des Moinesiin ja pärjäsi sen rauhallisemmassa kulttuurissa erinomaisesti. Parin luvun verran on ihan hyvää kamaa tarjolla.
Yhden oivalluksen kirjasta sain. Kun Karlgaard kertoo 50 mailin ex-tempore juoksulenkistään, on siihen helppo samaistua. Omaa motivaatiota täytyy pohtia tarkemmin ja ainakin ohjata omaa työtä enemmän kohti uuden tutkimista ja luomista.
Kokonaisuutena kirja jää vähän tylsäksi enkä koe sitä hehkutusten arvoiseksi. Itselle elinikäinen oppiminen ja ammatillisen suorituskyvyn piikki jossain viidenkympin jälkeen on selvä asia, joten viesti oli tutun toistoa. Kyllästyin etenkin aivojen kypsymisen kuvailuun ja kirjailijan tapaan kertoa esimerkkejä muka jännitystä rakentaen. Jos aihepiiri tuntuu tutulta, skippaa kirjan alku tai käy vaikka kirjastossa lukemassa luvut 6-9.
Parhaiten tämä sopii lukijalle, joka vaikkapa neljänkympin kriisissä pohtii mitä tekisi isona, ja kaipaa rohkaisua muutokselle. Tästä voi löytyä motiivi ammatinvaihtoon, uusiin urasuunnitelmiin, opiskeluun tai muihin päätöksiin kohti itselle enemmän onnellisuutta tuottavaa elämää. Samoin voisin kuvitella tämän tarjoilevan vinkkejä kehnosta itsetunnosta tai huijarisyndroomasta kärsiville.
En oikein osaa antaa tälle arvosanaa. En ehkä vaan pidä kirjailijan tyylistä, joka kenties pilaa itse asiaa, joten ykkönen lienee liian radikaali ratkaisu. Muutoksen tuulia odottavalle tämä taas voi olla täyden vitosen arvoinen. Päätä ite!
Arvosana: -/5