Samaan aikaan Yhdysvaltojen sisällissotaan tutustumisen kanssa laitoin kuunteluun Harper Leen klassikon Kuin surmaisi satakielen. Pulizer-palkittu kirja kuvaa elämää 1930-luvun Alabamassa ja ajattelin tässä olevan hyvä näyteikkuna konfederaation mielenmaisemaan, enkä pettynyt.
Yhden hitin ihmeeksi jäänyt Harper Lee kuvaa syvää etelää varsin elävästi. Tarina nojaa hänen omiin kokemuksiinsa valamiehiin pohjautuvan oikeusjärjestelmän heikkouksista ja rasismista ylipäätään. 1930-luvun Alabamassa neekerillä ei ole ihmisarvoa, ja hän on automaattisesti pahimmankin kaatopaikalta elantonsa naaraavan valkoisen pohjasakan alapuolella.
Teos kattaa kolme vuotta kirjan alkaessa kuusivuotiaan Scoutin elämästä. Tarinaa kuljetetaan pikkutytön näkökulmasta, mutta varsinainen pihvi on Scoutin isän, asianajaja Atticus Finchin saama tehtävä puolustaa oikeudessa valkoisen tytön raiskauksesta syytettyä mustaa miestä. Arvaahan sen, että ainakaan lapsen näkökulmasta oikeudenmukaisuus ei toteudu. Eikä kuulijan.
Kirjaa kuunnellessa pohdin yleistä käsitystä ihmisoikeuksista. Vaikka nykypäivän näkökulmasta touhu 1930-luvulla lienee suurimman osan mielestä käsittämätöntä, niin kehitys on ollut nopeaa valistuksen ajoilta alkaen. Orjuuden epäreiluus alettiin kuitenkin ymmärtää vasta 1700-luvulla, ja sisällissodan alkaessa 1861 suurin osa jenkeistäkin piti orjuutta hyväksyttävänä . Vielä 1916 keräännyttiin koko perheen voimin seuraamaan Wacon lynkkauksia, ja saipa Mississippikin orjuuden vastaiset pykälät rafifioitua vasta 2013(!) – tosin tässä vedottiin unohdukseen, mutta mistä näistä tietää…
Joka tapauksessa nykykäsitys ihonvärien (ja sukupuolten jne.) tasa-arvosta on verraten tuore juttu, jolloin vanhojen jäärien luutuneiden käsityksien perussyyt on helppo nähdä. Jos olisimme syntyneet 1900-luvun vaihteessa valkoiseen perheeseen Alabamassa, olisimme suurella todennäköisyydellä kaikki täysrasisteja.
Tarina on vahva. Pikkutytön näkökulma on toimiva, ja antaa mahdollisuuden hyvin kasvatetun tytön viattomille kysymyksille, jotka saavat aikuiset hämilleen. Kaltaiselleni kyseenalaistajalle Scoutin epäsopiva tapa kaivautua yhteiskunnan epäkohtiin on viihdyttävää kuunneltavaa. Rytmiltään rauhallinen teos pitää sivujuonteistaan ja rönsyilyistään huolimatta kohtuullisen hyvin otteessaan.
Kirja on klassikon asemansa ansainnut. Se on värikäs 1930-luvun ajankuva, vahva kannanotto oikeudenmukaisuuden puolesta, ja ennen kaikkea mainio tarina.
Arvosana: 4/5