Nälkävuosi on Aki Ollikaisen palkittu esikoisteos vuodelta 2012. Suurten nälkävuosien tapahtumia tunnelmoiva kirja oli Finlandia -ehdokkaana ja voitti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon, eikä syyttä. Eri henkilöiden näkökulmista traagisinta talvea kuvaava Nälkävuosi on vahva esitys.
Suuret nälkävuodet ovat Suomen ja koko Euroopan viimeinen nälänhätä. Kirjan aihe kaipaa ehdottomasti taustoitusta, joten aloitan sillä.
Suuret Nälkävuodet 1866-1868
Alkusysäys puutteelle voidaan nähdä jo Oolannin sodassa (Krimin sota), jolloin Englanti pommitti Ahvenanmaata ja Pohjanmaata, ja tuhosi lukuisia viljavarastoja. Sadot olivat seuraavan 10 vuoden ajan heikkoja tai korkeintaan keskimääräisiä, joten varastoja ei saatu täydennettyä. Tuon ajan viljelymenetelmillä satosuhde (eli kuinka monta jyvää yhdestä kylvetystä jyvästä saatiin) oli ohralla 5 ja rukiilla 6, siis ylijäämä oli niukka ja viljavarastojen kerääminen siksi hidasta ja aikaavievää. Vertailun vuoksi nykylajikkeilla ja menetelmillä ohra antaa 16-25 ja ruis 15-35 kertaisen sadon, hybridiruis jopa yli 50-kertaisen!
Vuodet 1857 ja 1862 olivat jo katovuosia, mutta vieläkin pahempaa oli luvassa. Vuonna 1865 kesä oli sateinen ja sato jäi heikoksi perunan ja juuresten mädäntyessä peltoon, Pohjois-Suomessa halla tuhosi viljasadon elokuussa. Seuraava talvi oli kylmä ja kevät 1866 saapui kuukauden myöhässä, eikä vilja ehtinyt kypsyä. Edelleen voimassa oleva kielto viinan kotipoltolle astui voimaan viljan säästämiseksi.
Seuraava talvi oli vielä ankarampi. Jäät lähtivät järvistä vasta touko-kesäkuussa kevään tulon viivästyessä ja esimerkiksi Helsingin keskilämpötila toukokuussa 1867 oli normaalin 10 asteen sijaan alle 2 astetta. Kato oli vielä pahempi kuin edellisenä vuonna hallan iskiessä toukokuussa. Kun talvi tuli aikaisin ja meri jäätyi, ei vilja-apua muualta Euroopasta saatu toimitettua Suomeen asti. Ihmisiä alkoi kuolla syksystä alkaen kuin kärpäsiä ja nälänhätä oli pahimmillaan 1868 keväällä. Nälkävuosi keskittyy tähän kaikkein vaikeimpaan talveen.
Nälkävuosi
Tarinan keskiössä on torpparipariskunta Juhani ja Marja. Sato epäonnistuu, järven kalatkin ovat laihoja, ja ruoka loppuu. Juhanin saatua kuolemantaudin Marja lähtee kahden lapsensa kanssa mierontielle. Kerjäläisiä kohdellaan ankarasti ja lukija saa pohtia mitä itse tekisi: ruokkisitko kerjäläisen vai säästäisitkö viimeiset ruokavarat omille lapsillesi?
Toisessa näkökulmassa elostelee lääkäri Teo. Mies valehtelee itselleen olevansa hyväntekijä tutkiessaan ilmaiseksi bordellin tyttöjen terveyttä, vaikka saa palkkioksi ilmaiset varvit. Mies on lääpällään ruotsalaiseen prostituoituun, muttei sääty-yhteiskunnan hengessä voi häntä tavata kuin tarkastuskäynnin yhteydessä.
Teon velipoika Lars toimii senaattorin (Snellman?) kamreerina. Senaattori vastustaa aluksi ruoka-avun hankkimista, sillä hänen mielestään avun sijaan pitää tarjota työtä. Hän ei ymmärrä tilanteen vakavuutta: vaikka työtä ja rahaa olisi, ei ole ruokaa mitä ostaa. Hänen mielessään on vain rautatien rakentaminen Pietariin hätäaputöinä, mutta työmaasta tuleekin tautipesäke.
Naisten asema on kehno. Apua saaneelta odotetaan maksua luonnossa, ja isännän lähennellessä kerjäläistä syyttää emäntä tätä huoraksi. Miten se on naisen vika, jos mies yrittää astua väkisin? Nainen on naiselle susi, jottei joudu myöntämään vikaa olevan omassa miehessä.
Toinen huomio on ihmisten tarkkanäköisyys kirkon kaksinaamaisuudesta. Pulleita vatsoja ei näy kuin saarnastuolissa.
Kirja on lyhyenpuoleinen ja tiivis paketti. Keskiössä ovat tapahtumat, ei henkilöiden taustoitus, ja tarina etenee napakasti. Kannattaa tutustua.
