Miten muisti toimii vastaa juuri siihen mitä lupaakin (muistaakseni). Kalifornian yliopiston professori Charan Ranganath päätti 50 vuotta täytettyään kirjoittaa kirjan ja opetella surffaamaan (niin kalifornialaista), ja ainakin kirjan osalta tavoite meni maaliin. Ranganath summaa opuksessa neljännesvuosisadan kokemuksensa aivotutkimuksen parissa.
Kirja alkaa lukijan rauhoittelulla; on normaalia unohtaa arkisia asioista, kuten ihmisten nimiä. Etsin usein kännykkääni (mutten koskaan avaimiani, koska laitan ne aina samaan paikkaan ensimmäisenä kun tulen kotiin) kuten varmaan moni muukin. Kirja selittää miksi: muisto kännykän jättämisestä johonkin sekoittuu aiempiin muistoihin kännykän jättämisestä, jolloin sitä ei pysty palauttamaan mieleen. Samasta syystä ei muista mitä viime viikon keskiviikkona söi lounaaksi (ellei opiskele Otaniemessä), tai kalenteriin katsomatta ylipäätään muista mitä toissaviikolla teki. Muistamme vain poikkeavat tilanteet.
Kirjassa käydään lukuisia yksinkertaisia periaatteita, joiden pohjalta aivot toimivat. Aivot ennustavat tulevaa, ja huolestuvat jos maailma ei vastaa ennustusta. Pääkoppa keskittyy eroihin muistamamme ja nykytilan välillä, huomaamme jonkin muuttuneen, vaikkemme tiedä mikä se on. Testaan tätä kun veljen vaimo näyttää jotenkin erilaiselta. Muistini toimii, kuulen tämän käyneen sekä parturissa, että vaihtaneen silmälasinsa.
Välillä ihminen muistaa ihan outoja asioita. Saan hyvän käytännön oppitunnin aivojen kyvystä palauttaa mieleen tarinoita ja riimejä, kun pohdin kenen kappale on Näinkö meille aina täällä käy. Googletus kertoo rallin löytyvän Virve Rostin 1976 ilmestyneeltä levyltä 1-2-3-4-Tulta! jonka B-puolelta löytyy toinenkin tutun kuuloinen kappale Disco Dan. Laitan levyn soimaan Spotifystä automatkalla kotiin, ja huomaan hämmästyksekseni osaavani kaikkien nopeiden kappaleiden sanat! Todennäköisesti olen kuunnellut levyä (vai kasettia?) pikkulapsena 80-luvun alussa ja sanat ovat iskostuneet mieleeni niin hyvin, että muistan ne vielä 40 vuotta myöhemminkin. En usko voineeni kuulla missään näitä lauluja sen jälkeen, koska yksinkertaisesti inhoan Vicky Rostin suosituimpia kappaleita (Kun Chicago kuoli ja Charlie Brown, yök).
Muisti oppii toimimaan tuttujen asioiden kanssa. Kirja selventää, miksi minun on helppoa tunnistaa toisistaan valkoiset ihmiset, mutta ilman kontekstia en erota toisistaan Obamaa ja Will Smithiä. Aasialaiset ovat vielä vaikeampia, kenties siksi, ettei heitä juurikaan esiintynyt edes amerikkalaisissa sarjoissa. Kuvittelen, että sama mekanismi toimii myös nimissä; Wahlroosin kirjassa huomasin mahdottomaksi muistaa ruotsalaisia ja islantilaisia nimiä. Mekanismi taustalla on harjaantuminen nuorena.
Muistiin ei voi aina luottaa. Olen huomannut muistavani itse väärin, muiden muistavan väärin, ja toivoisin laajempaa tietoisuutta muistin rajoittuneisuudesta. Olen siitä syystä tullut varovaiseksi väitteissäni, ja hyvin harvoissa tilanteissa uskallan olla varma kannastani. Noh, voitin sentään shampanjapullon lyötyäni vetoa siitä onko soiva kappale U2; ei minä artistin nimeä muistanut, mutta siitä olin varma ettei laulaja ainakaan Bono ole (eikä ollut, vaan New Radicals).
Jokainen muistelukerta muokkaa muistoa, ja lopulta muisto muistuttaa 10x vanhan liiton kopiokoneen läpi vedettyä kopion kopiota. On jopa hieman pelottavaa, että ihminen pystyy rakentamaan uskottavan tuntuisia valemuistoja. Silminnäkijä on pienen johdattelun jälkeen varma kannastaan, joka on vahvistunut valokuvien ja poliisin kannustuksen jälkeen. En ylläty jenkkilän esimerkistä, jossa epäilty on poliisin painostuksen alla keksinyt muistavansa murhan, mutta ei jälkeenpäin muista edes tunnustaneensa (kaveri lopulta hirtettiin tunnustuksen takia, vaikka hänellä oli alibi teon ajalle, eikä hänen tunnustuksensa edes vastannut todellisia tapahtumia!!!). Onneksi valemuistot voi tunnistaa virheellisiksi, ja jään miettimään miten tämä ehkä liittyy Auerin tapaukseen. Eipä meidänkään oikeuslaitos kykene tunnistamaan epätieteellistä todistusaineistoa, kuten syyttäjän todistajana toimineen huuhaalääkärin UV-valoja.
Kirja on hyödyllinen omaa muistia ja muistamattomuutta ihmetellessä. Opus on vähän turhan pitkä ja kärsii erityisen huonoista vitseistä, jotka tuntuvat väkisin mukaan ujutetuista (onneksi olen jo unohtanut ne). Myös aivojen rakenteestakin riittäisi pintapuolisempi käsittely, kun ei niitä eri osia kuitenkaan jälkeenpäin muista.
Miten muisti toimii on perushyvä tietokirja, joka toimittaa sen minkä lupaa.
Arvosana: 3+/5
