Lars Sund aloittaa Pietarsaari-trilogiansa tuttuun tapaan samaisella nautittavalla kerronnalla, joka tuli tutuksi jo Pohjanmaa-trilogiassa. Tällä kertaa seurantaan otetaan sodanjälkeinen Suomi, keskeisenä hahmona naiset. Eikä lukijan tarvitse pettyä tälläkään kertaa.
Lars Sundin kyseenalaistava, mutta ei kaikkitietävä kertoja on kirjoitustyylin taidonnäyte, tuoden kirjaan jopa tiettyä huumoria. Tässä kirjassa kertoja taisi kuitenkin puhua pääosin totta, eikä sentään liioittele tai valehtele! Ratavartijana toimivan kertojan rooli kietoutuu myös tarinaan uskottavasti.
Lars Sund luo hahmot, joihin on helppo muodostaa tunneside. Tarina soljuu ja menee tunteisiin, ajankuvaus on uskottavaa ja mielenkiintoista. Tuttuun tyyliin kirja sisältää säännöllisesti yksittäisiä lauseita, jotka myös kirjasta irrallisina voisivat toimia elämänohjeina, runoina tai mietelauseina:
”Toisten ihmisten sisimmästä ei voi koskaan sanoa mitään varmaa, ei siitä mitä heidän mielessään liikkuu, minkä värisiä heidän unensa ovat, miltä heidän pelkonsa ja surunsa maistuvat. Meidät kaikki on rakennettu eri tavalla, koottu hyvin erilaisista aineksista vahvemmalla tai heikommalla laastilla”.
Kansipapereiden tekstit tulee yleensä käsittää vain mainoksena, mutta tässä tapauksessa tiivistys on erinomainen: ”Sundin teos on tarinallinen taidonnäyte. Henkilökaarti on runsas ja juonella on kosolti sivupolkuja, mutta lukija ei eksy, sillä kertoja pitää kaiken visusti hyppysissään.
Ja aivan kuten kertomukselle otsikon lainanneessa venäläisnäytelmässä, myös ratavartijan luomuksessa on kysymys tulevaisuudesta, työstä ja rakkaudesta. Siitä millaista elämä on ja millaista sen täytyy olla”.
Hieman yli 500 sivuisen kirjan takakannen mennessä kiinni jään miettimään, onko Lars Sund tällä hetkellä minun lempikirjailijani. Tai koska raaskin aloittaa trilogian seuraavan osan. Tämänkaltaisia kirjallisia helmiä haluaa säästää ja nauttia rauhassa.
5/5
