Musta Legenda on järjestyksessään jo 21. dekkari Ratamo-sarjassa. Kun mukaan lasketaan Leo Karat, on Taavi Soininvaara nakuttanut tasaista dekkari per vuosi -tahtia jo neljännesvuosisadan. Edellinen kirja Mies Keriotista viime kesänä oli pettymys – kuinka käy nyt?
Soininvaara osuu ajankohtaiseen aiheeseen kun sähköverkot pettävät ympäri Eurooppaa ja Amerikkaa – ihan kuin huhtikuussa 2025, kun Espanjan ja Ranskan väliseen linjaan tuli vika, ja Iberian niemimaa pimeni. Fortumin tekninen johtaja saa napin otsaan kotonaan Porkkalanniemellä, ja myös hänen kollegoitaan kuolee samaa tahtia siirtoverkkojen kanssa. Bellingcatin suomalaisavustaja löytää sopivasti syyllisen jäljille, mutta pääsee hengestään ennen kuin ehtii lähettää todisteet kollegalleen ja maannaiselleen Sofia Kärkiselle.
Sotkut siivoaa tietysti Ratamo. Reissu vie miehen Suomen lisäksi Amsterdamiin ja Benalmadenaan, ja Bellingcatin Sofia matkailee vielä laajemmin pitkin Eurooppaa (ihan kuin matkailuautolla ahkerasti ajellut kaimansa). Jotenkin pomppiminen vaivaa kirjaa, ollaan hetki tuolla, sitten täällä, mutta juonen kannalta paikkoja ei oikein hyödynnetä Amsterdamin kanavia lukuun ottamatta.
Kirjan lukee ihan mielellään, vaikka kokemus jääkin latteaksi. Tiukkoja tilanteita on läpi kirjan, joten jännitys ei pääse kasvamaan. Juoni on parissa kohtaa epäuskottava, ensinnäkin syyllisten perään päästään liian helposti, ja toisaalta sähköjen palauttaminen tuntuu epäuskottavan hitaalta. Etelä-Kiinan meren sivunäyttämön tapahtumat taas jätetään täysin avoimiksi.
Takakannen mainos tiheätempoisuudesta on totta. Luvut ovat mielestäni lyhentyneet ja kaikki leppoisa taustoitus (Ketonen, calvadoksen naukkailu, J.J. Cale…) on vedetty minimiin. Ehkä tämä toimii nuoremmalle adhd-kännykkäkiinnikädessä -lukijakunnalle, mutta minä en tykkää.
Musta Legenda on jotenkin löysä. Se on vain keskitasoinen Ratamo, mutta onneksi sentään parempi kuin pari aiempaa.
Arvosana: 3-/5
