Tuhkat on eriskummallinen kertomus isän ja pojan lähentymisestä. Pekka Haarakosken isäsuhde on jäänyt kylmäksi, eikä hän jaksa kuunnella yllättäen Espanjasta soittelevaa isäänsä. Isä kertoo kuolevansa, ja jokin saa Pekan matkustamaan häntä tapaamaan. Isä kuitenkin ehtii kupsahtaa ennen poikansa saapumista: odottamassa on vain kassillinen käteistä, liuta kortti- ja juopottelukavereita, sekä paperiton kodinhoitaja.
Tarinan alku on ihan kiinnostava, vaikka lähtökohta onkin tylsän stereotyyppinen: Pekka on työhönsä leipiintynyt keski-ikäinen ukko, joka tarttuu tilaisuuten irtautua oravanpyörästä. (Näitä aloituksia on tullut vastaan niin paljon, että olen jo päätellyt mikä keski-ikäisillä kirjailijoilla on ongelmana.) Tarina pitää niukin naukin otteessaan, kun utelias lukija haluaa selvittää mitä se isäukko nyt onkaan touhunnut.
Sen enempää tarinaa spoilaamatta Pekka tuhkaa isänsä ja joutuu uuden islantilaisen tuhkapilven vuoksi kotimatkalle junalla. Isäpapan hämähommat jäävät vähän epäselviksi, mutta kassilliselle käteistä löytyy koti. Naureskelen ärsyttäville sisaruksille ja heidän typerille pyynnöilleen inventoida kuolinpesän romut, ja hihittelen kun Pekka lähettää koko roskan kontissa siskonsa pihaan. Siitäs saatte, romunhamstraajat!
Tarinan päästyä vauhtiin tätä lukee ihan mielellään, vaikkei Tuhkat mikään mestariteos olekaan. Henkilöhahmot ovat keskinkertaisia, osa ihmisistä toimii hämmentävän paljon tosielämästä poikkeavalla tavalla, ja kuitenkin taas jotkut juonenkäänteet ovat täysin ennalta-arvattavia. Lopputulos on epätasainen, varsinkin naisseikkailun osalta en osaa päättää onko se päälleliimattu pakollinen lisä vai kesken jäänyt oleellinen osio, jota kohentamalla jälkimaku olisi ollut makeampi.
Ei tämä huono ole jos nyt ei hyväkään. Tämä soveltuu keveisiin lukuhetkiin, ja arvosanaa voi nostaa ainakin pykälän mikäli sydän sykkii Fuengirolalle.
Arvosana: 2+/5